Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot

Koko dokumentti sivutettuna


Kirjoittaja: Jukka Hoffrén on tutkimuspäällikkö Tilastokeskuksen Tietotekniikka ja menetelmäpalvelu-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2011.

Aidon kehityksen indeksi (GPI) on yksi tapa tiivistää hyvinvointi yhteen mittariin. Sitä voidaan käyttää politiikan suuntaamisessa samaan tapaan kuin bkt-mittaria. GPI ohjaa päätöksentekijöiden huomiota talouden lisäksi sosiaalisiin ja ekologisiin tavoitteisiin.

Euroopan unionissa herättiin 2000-luvun alussa huomaamaan, että strategiat ja ohjelmat kompastuvat helposti toteutusvaiheessa, jos sopivia seurantavälineitä ja tarvittavia tilastotietoja ei ole käytettävissä. Kritiikin ydin tiivistyy nobelisti Joseph Stiglitzin toteamukseen: "Bkt on vanhentunut mittari, jonka käyttö johtaa huonoihin päätöksiin." Vuonna 2007 Brysselissä järjestettiin Beyond GDP-konferenssi, jossa mietittiin bkt:ta paremmin nykyiseen yhteiskuntaan sopivien mittareiden kehittämistä. Konferenssin yhteydessä EU:n talouskomissaari Joaquin Almunia totesi: "Nyt on oikea aika ottaa seuraava askel todellisen kehityksen mittaamisen suuntaan." Komission puheenjohtaja Manuel Barroson mukaan "emme voi mitata tulevaisuuden haasteita menneen maailman työkaluilla".

Uusi talous- ja yhteiskuntakehityksen seurantaväline tarvitaan, jotta kehitystä voitaisiin ohjata haluttuun suuntaan. Käsillä olevan taloudellisen murroksen myötä globaali näkökulma ja kehityksen kestävyys pitkällä aikavälillä korostuvat. Lisäksi sosiaali- ja ympäristöasiat vaativat huomiota osakseen. Hyvinvoinnin mittaamisessa on entistä tärkeämpää ottaa huomioon hyvinvointia tuottavien tekijöiden säilyminen myös tulevaisuudessa. Hyvinvoinnin käsitettä pitäisi laajentaa koskemaan taloudellisen kestävyyden kulutuskeskeistä, sosiaalisen kestävyyden ihmiskeskeistä ja ympäristön kestävyyden ekologista näkökulmaa. Käytännössä kestävän hyvinvoinnin mittaamisessa tulee ottaa huomioon koko joukko tekijöitä, joita ei aiemmin ole seurattu.

Onnellisuudesta ja hyveellisyydestä oman edun tavoitteluun

Jo antiikin kuuluisien filosofien Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen mukaan valtion tehtävänä on luoda kansalaisille puitteet hyvään elämään ja peräti ohjata heitä hyvään elämään. Aristoteleen (384–322 eaa.) mukaan onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen. Aristoteleen mielestä rikkauksien kokoaminen ei ole hyvää elämää. Rahavaroja suojelevien ja niitä kartuttamaan pyrkivien ihmisten pyrkimyksenä on Aristoteleen mukaan pelkkä elämä, mutta ei hyvä elämä.

Aristoteleen keinot köyhyyden vähentämiseksi olivat kohtuuden ja tasa-arvon vaaliminen. Platonin mukaan kukaan yhteiskunnan jäsenistä ei saa olla enempää kuin neljä kertaa niin rikas kuin yhteiskunnan köyhin jäsen. Tätä suuremmat tulo- ja varallisuuserot vaarantavat yhteiskunnan vakauden.

Vasta 1700-luvulla oman edun tavoittelun ajatus syrjäytti aiemmat moraaliset pohdinnat hyvästä elämästä. Teollistumisen myötä keskeisiksi kysymyksiksi nousivat varallisuuden lisääntymisen syyt. Kansantaloustieteen isänä pidetty skotlantilainen Adam Smith (1723–1790) pelkisti talouden toiminnan ihmisten oman edun tavoitteluksi. Hänen "näkymättömän käden" -teoriansa mukaan järkevät omaa etuaan ajavat ihmiset hyödyttävät kaikkia pidemmällä aikavälillä, kun he tarjoavat näille vastapalveluksia kuten rahaa tavarasta tai työstä.

Adam Smithin vuonna 1776 julkaistu Kansakuntien varallisuus ajoi markkinoiden vapaata toimintaa, taloudellista liberalismia, syvenevää työnjakoa ja toimivaa hintajärjestelmää. Markkinat jalostavat teorian mukaan yksilöiden ahneuden yhteiseksi hyvinvoinniksi – näin ahneus muuttuu hyväksytyksi taloudellisen kehityksen pontimeksi. Teoria tuki kehitystä kohden yhteiskuntaa, joka painotti teollistumista ja alati laajenevaa taloudellista kasvua, jossa hyvinvointi ymmärrettiin materiaalisen kulutuksen kasvattamiseksi.

Sivun alkuun

Teollisen ajan näkökulma

Vallitseva taloustieteellinen ajattelu perustuu yhä teollistumisen alkuvuosilta 1870-luvulta peräisin olevaan uusklassiseen talousteoriaan. Sen taustaolettamuksena on periaate, että ihmisten taloudellista käyttäytymistä ohjaa pyrkimys mahdollisimman suureen omien tarpeiden tyydytykseen. Ihmisten tarpeet oletetaan rajattomiksi. Toisaalta keinoja tarpeiden tyydyttämiseen on ihmisten haluihin ja toiveisiin nähden vain rajallinen määrä.

Markkinahinnat määräävät viime kädessä, mitä ja kuinka paljon yhteiskunnassa tuotetaan, eli voimavarojen kohdistaminen tapahtuu hintasignaalien avulla. Hintainformaation toiminta voimavarojen tehokkaasta allokoinnista päätettäessä on taloustieteen keskeinen oletus. Huomattavia poikkeamia tähän logiikkaan aiheuttavat ulkoisvaikutukset eli talouden tuottamat yleensä negatiiviset hyödykkeet, joita markkinat eivät yksinkertaisesti ota huomioon. Ulkoisvaikutuksia ovat muun muassa saastuminen ja jätteiden syntyminen.

Talouden toiminnan tarkoituksena on kaikkien ihmisten hyvinvoinnin parantaminen, mikä tapahtuu maksimoimalla mahdollisuudet hankkia hyödykkeitä. Talouden toimintaa pitää yllä ja talouskasvun saa aikaan ihmisten pyrkimys nostaa tulojaan ja markkinakulutustaan. Käytännössä monien yksilön hyvinvoinnin kannalta tärkeiden sosiaalisten asioiden ja ympäristön hintojen puuttuminen on johtanut talouden tuotannon ja sitä edistävien arvojen korostumiseen ihmisten mielissä ja koko yhteiskunnassamme. Tällöin ei myöskään hintamekanismi toimi teorian mukaisella tavalla. Puuttuvien hintojen vuoksi talous toimii tehottomasti ja haaskaa resursseja, eikä sen toiminta johda mahdollisimman suureen hyvinvointiin.

Ihmisen hyvinvointia voidaan lisätä paitsi markkinahintaisilla hyödykkeillä myös luonnon ja ympäristön tarjoamilla ilmaishyödykkeillä, joita ihmiset voivat hyödyntää täysin vapaasti (ks. kuvio 1). Yleensä taloustieteellisissä analyyseissä näiden hyödykkeiden vaikutusta hyvinvointiin ei pystytä analysoimaan markkinahintojen puuttumisen takia. Koska nämä hyödykkeet eivät ole niukkoja eikä niillä ole markkinahintaa, ei talouden markkinamekanismin toiminta johda niiden yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta järkevään hyödyntämiseen. Taloustiede onkin keskittynyt tarkastelemaan vain taloudelliselta kannalta niukkojen hyödykkeiden markkinoilla tapahtuvaa vaihtoa.

Kuvio 1. Kuluttajan kokonaishyvinvoinnin osatekijät.

Lähde: Hoffrén 2011.

Sivun alkuun

Talous ympäristöhaittojen ja sosiaalisen pahoinvoinnin tuottajana

Perinteisen talouspolitiikan ratkaisu kaikkiin ympäristöongelmiin ja sosiaalisiin ongelmiin on mahdollisimman nopea talouskasvu. Uskomuksen mukaan vain riittävä talouskasvu vähentää köyhyyttä ja työttömyyttä ja vain talouskasvu mahdollistaa ympäristönsuojelun. Talouden tuottamien ulkoisvaikutusten määrä alkaa kuitenkin jälkiteolliseen yhteiskuntaan siirryttäessä kasvaa nopeammin kuin varsinaisten hyödykkeiden arvo. Tämä johtaa yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin heikkenemiseen, eikä bkt:n avulla mitattu talouskasvu enää lisää hyvinvointia. Tilanne johtaa talouden tehottomaan toimintaan ja hyvinvointitappioihin.

Keskeinen ongelma on, että globaali talousjärjestelmä ylihyödyntää maapallon rajallista ekosysteemiä pitääkseen talouskasvua yllä. Maailman luonnonsäätiön WWF:n mukaan ihmiskunta ja etenkin suurin osa länsimaalaisista kuluttaa jo nyt yli maapallon ekologisen kantokyvyn, ja romahduksen vaara on ilmeinen. YK:n kehitysohjelman UNDP:n äskettäin julkaiseman arvion mukaan ihmiskunnan aiheuttamien ulkoisvaikutusten arvo ekosysteemeille on runsaat 6 000 miljardia dollaria, mikä on 11 prosenttia maapallon bkt:sta.

Merkittävä osa yritysten tuloksista on peräisin siitä, että ne käyttävät ilmaiseksi tai alihinnoiteltuja maapallon tarjoamia hyödykkeitä. Jos kehitys jatkuu samaan tapaan, kasvaa ulkoisvaikutusten arvo laskelmien mukaan 28 600 miljardiin dollariin vuodessa vuoteen 2050 mennessä vastaten noin 18 prosenttia bkt:sta. Talouskasvun jatkaminen entisin keinoin ei siten ole enää pitkään mahdollista.

Suomessa sosiaalista hyvinvointia on perinteisesti tarkasteltu pahoinvoinnin kautta. Teollisuusyhteiskunta pyrki hyvinvointiin poistamalla ja korjaamalla sosiaalisia ongelmia kuten työttömyyttä, syrjäytymistä, köyhyyttä, alkoholismia, sairauksia ja eriarvoistumista. Siksi vaikeasti selitettävä ilmiö perinteiselle hyvinvointitutkimukselle ja -politiikalle onkin pahoinvointi hyvinvoivassa jälkiteollisessa yhteiskunnassa, johon on vaikeaa vaikuttaa edes rahan ylenpalttisella käytöllä. Käytännössä ihmisten kokemukset omasta hyvinvoinnistaan eivät ole riippuvaisia pelkästään näiden konkreettisten ongelmien poistamisesta.

Pahoinvoinnin syyt ovat syvemmällä yhteiskunnan ja sen talouden toiminnassa. Tähän saakka yhteiskuntapolitiikan keskeinen tavoite on ollut mahdollisimman suuri talouskasvu, jota on katsottu tarvittavan hyvinvointivaltion rahoittamiseksi. Päämäärä on oikeuttanut keinot, jotka ovat puolestaan pahentaneet sosiaalista pahoinvointia ja lisänneet ympäristöhaittoja, sillä puuttuvien hintojen vuoksi ympäristöhaittoja ja sosiaalista pahoinvointia ei ole vähennetty talouskasvusta. Yhteiskunta on saanut vääriä signaaleja siitä, mikä on oikeaa kehitystä ja edistymistä.

Sivun alkuun

Onnellisuus ja hyvinvointi politiikan päätavoitteeksi

Maailmanlaajuisen finanssikriisin vuoksi syksyllä 2008 järjestetyssä kongressin kuulustelussa Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan todisti vastoin aikaisempaa käsitystään, jonka mukaan vapaat kilpailulle perustuvat markkinat ovat selvästi paras kansantalouden perusta: "Löysin virheen ratkaisevan tärkeänä pitämästäni toimintamallista, joka määrittää kuinka maailma niin sanotusti toimii. En tiedä miten merkittävä tai pysyvä se on, mutta se on järkyttänyt minua suuresti."

Greenspanin todistus on jäänyt vähälle huomiolle vaikka hänen havaintonsa, jonka mukaan "näkymättömän käden" -teoria ei toimikaan aina oletetulla tavalla, järkyttää perustavanlaatuisesti koko taloustieteen perustaa. Havainto vaatisi kuitenkin perusteellista tutkimusta siitä, mitkä ovat teoriassa havaittujen ongelmien perustavanlaiset syyt, kuinka ne voidaan ottaa huomioon ja mitä ne tarkoittavat käytännön talouspolitiikalle. Muuten Greenspanin havainto riittää pitkälti romuttamaan uskon talouskasvuun ja markkinoiden mahdollisimman vapaaseen toimintaan yhteiskunnan kokonaishyvinvointia lisäävinä tekijöinä.

Finanssi- ja talouskriisin, globalisaation ja jälkiteollisen talouden murroksen myötä on perinteisen talouskasvun kritiikki vahvistunut entisestään. Talouskasvun haittojen minimoimiseksi on esitetty ajatuksia elämän hidastamisesta (slow), tyytymisestä alhaisempaan kulutustasoon (downshifting) ja kohtuutalousajattelusta (degrowth), joka tarkoittaa tietoista ja suunnitelmallista talouskasvun tavoittelemisesta luopumista.

Kohtuutalousajattelu lähtee siitä, ettei ole tarvetta pyrkiä kuluttamaan yli sen, mitä perustarpeiden täyttäminen vaatii. Tavoitteena on turhan kulutuksen karsiminen elintapoja yksinkertaistamalla ja pyrkimällä tietoisesti kohden ekologisesti kestävää, sosiaalisesti oikeudenmukaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa hyvinvointi ei ole riippuvainen talouden ja kulutuksen kasvusta.

Tasaista tulonjakoa pidetään eräänä demokraattisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan edellytyksenä. Amerikkalaiset tutkijat Richard Wilkinson ja Kate Pickett (2009) päätyvät kirjassaan The Spirit Level: Why More Equal Societies Almost Always Do Better johtopäätökseen, jonka mukaan liialliset tuloerot lisäävät sekä rikkaiden että köyhien pahoinvointia.

Optimaalista tulonjakosuhdetta jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei kukaan ole vielä määritellyt. Toisaalta kannustavuuden takia tuloeroja tarvitaan, mutta toisaalta ne eivät saisi kasvaa liian suuriksikaan. Esimerkiksi Suomessa tulonjako on ollut ja on yhä poikkeuksellisen tasaista. Tulonjakosuhde oli lähellä Platonin mainitsemaa "rikkaille korkeintaan neljä kertaa niin paljon kuin köyhille" -suhdetta 1980-luvulla, jolloin se oli 4,5. Nykyisin suhdeluku on kuusi.

Syynä tuloerojen kasvamiseen ovat työttömyyden jääminen pysyvästi korkealle tasolle 1990-luvun alun jälkeen, pääomaverotuksen uudistus, verotuksen progression loiveneminen ja sosiaaliturvan tason lasku. Nämä muutokset ovat seurausta pyrkimyksistä kasvattaa talouskasvua perinteisin talouspoliittisin keinoin.

Sivun alkuun

Hyvinvointivaltiomallin haasteet

Perinteisen talouskasvuajattelun ongelmat konkretisoituvat nykyisten hyvinvointivaltioiden rahoitusongelmissa, sillä talouskasvu lisää julkisia menoja ja hyvinvointipalvelujen kysyntää. Monissa EU-maissa on vaadittu ja toteutettu julkisen sektorin rajuja säästötoimia talouden alijäämien korjaamiseksi. Saavutettua hyvinvointipalvelujen tasoa siis alennetaan tietoisesti, jotta talouskasvulle luotaisiin edellytykset. Jälkiteollisessa taloudessa vanhat talouspoliittiset keinot eivät enää toimi.

Perinteisen talouskasvun edistäminen ei johda täystyöllisyyteen, vaan työllisyyden kasvu on lähinnä marginaalista. Vanhasta muistista Suomessa tavoitellaan yhä täystyöllisyyden ihannetta talouskasvun avulla. Talouskasvun ja työllisyyden paranemisen kautta tavoitellaan myös julkisen talouden keräämien verotulojen kasvua, jolloin yhteiskunnalla olisi varaa kasvattaa julkisia palveluja ja tulonsiirtoja. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi työnteon kannattavuutta halutaankin parantaa ja työuria pidentää.

Koska progressiivinen verotus ei erityisesti kannusta työntekoon, on verotuksen painopistettä siirretty viime vuosina kulutusverojen suuntaan. Kulutusverotus tunnetusti rasittaa suhteellisesti eniten pienituloisia.

Kohtuutalousajattelu esittää vaihtoehdoksi tasapainoisempaa suhtautumista hyvinvointiamme kasvattaviin asioihin. Työnteon sekä vapaa-ajan, harrastusten, vapaaehtoistoiminnan ja levon tulisi olla tasapainossa. Ympäristö- ja luonnonvarojen hyödyntämisessä pitää ottaa huomioon kestävän kehityksen vaatimukset, jotta hyvinvointia voitaisiin pitää yllä myös tulevaisuudessa. Näin hyvinvointia tuotettaisiin jo alun perin mahdollisimman pienellä sosiaalisella pahoinvoinnilla ja ympäristörasituksella.

Kohtuutalous pyrkii tarjoamaan mahdollisuuden henkisesti rikkaampaan, kiireettömämpään, terveempään, yhteisöllisempään ja luontoa kunnioittavaan elämään. Tämä edellyttää yhteiskunnan sosiaalisen luottamuspääoman kasvattamista sekä itsekkyyden ja ahneuden vähentämistä. Jatkossa hyvinvointia ei voida enää lisätä tehokkaasti pelkästään taloudellista aktiviteettia kasvattamalla ja korjaamalla jälkikäteen syntyneitä ympäristöhaittoja ja poistamalla sosiaalista pahoinvointia.

Kohtuutalousajattelun hyvinvointia tulee jatkossa luoda niin, että samalla synnytetään mahdollisimman vähän pahoinvointia. Tuotannon arvot tulee voida suhteuttaa aiheutettuihin todellisiin kustannuksiin, ja tuotannossa on otettava huomioon kestävän kehityksen vaatimukset, aiheutetut sosiaaliset ongelmat ja ympäristökustannukset. Pyrkimyksenä on yhteiskunta, jossa taloudellisen päätöksenteon perustana on niin sanottu kolmoishyödyn (Triple Bottom Line) periaate, jossa kulutuspäätöksestä hyötyvät päätöksentekijä itse, muut ihmiset ja luonto.

Sivun alkuun

Aidon kehityksen indeksin laskenta

Hyvinvoinnin (hyötyjen) tuottaminen entistä kustannustehokkaammin sekä pienemmin ympäristö- ja sosiaalisin kustannuksin vaatii myös tarkoitukseen sopivien uusien yhteiskunnallisten seurantavälineiden kehittämistä. Niistä tärkeimpiä ovat ihmisten hyvinvointia olosuhteiden kautta kuvaavat rahamääräiset mittarit. Esitetyistä mittareista lupaavin on Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator, GPI), joka on uusklassiseen talousteoriaan sisältyvän hyvinvoinnin taloustieteen teorioiden mukainen aggregaatti-indikaattori ja tieteelliseltä perustaltaan kiistaton.

Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW) on Herman Dalyn ja John B. Cobb Jr:in vuonna 1989 kehittämä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari. ISEW ottaa huomioon kuluttajien hyvinvoinnin tasoon vaikuttavat tekijät kattavasti rahamääräisinä. ISEW:n laskennan lähtökohtana toimii yksityinen kulutus, jota painotetaan yhteiskunnan tulonjaon tasaisuutta kuvaavalla Gini-indeksillä siten, että tasaisempi tulonjako tuottaa kulutukselle korkeamman arvon. Painotuksen taustalla on oletus, että tulonjaon tasaisuus lisää yhteiskunnan hyvinvointia.

Yksityistä kulutusta korjataan tämän jälkeen hyvinvointia vähentävien ja sitä lisäävien tekijöiden arvoilla. ISEW pyrkii siis erottamaan taloudellisen toiminnan myönteiset vaikutukset ympäristön ja yhteiskunnan tilaa heikentävistä vaikutuksista, sekä ottamaan huomioon ympäristövaikutusten keston. Indeksissä kestävän hyvinvoinnin erilaiset ulottuvuudet tehdään yhteismitallisiksi ja raha-arvoisiksi erilaisten hinnoittelumenetelmien avulla.

Aivan kaikkia ihmisen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ISEW ei kykene ottamaan huomioon, sillä osaa vaikuttavista tekijöistä on hankala hinnoitella. Erilaisten keinotekoisten hinnoittelumenetelmien avulla mittareihin on kuitenkin jatkossa mahdollista sisällyttää monia tekijöitä, joilla ei ole markkinahintoja.

Aidon kehityksen indikaattori (GPI) on ISEW:n pohjalta jatkokehitetty mittari, jolla halutaan nimensä mukaisesti kuvata maassa tapahtunutta aitoa, todellista kehitystä. Sitä voidaan käyttää talouden kestävyyden ja erityisesti pidemmän aikavälin kehitystrendien kuvaamiseen. Taloudellisesti arvotettuna mittarina se auttaa ympäristöön ja kestävyyteen liittyvien tekijöiden hahmottamisessa osaksi hyvinvointia ja täten edistää sitä koskevaa julkista keskustelua. GPI:n osoittamaa kehitystä on myös helppo verrata muiden taloudellisesti arvotettujen mittareiden tuloksiin, esimerkiksi bkt:hen ja ISEWiin.

Yhteiskunnan aitoa kehitystä kuvaavan GPI:n laskentafilosofia on pitkälti samankaltainen kuin ISEWin. GPI:n lähtökohtana ovat tulonjaolla painotetut yksityiset kulutusmenot, joita korjataan erilaisten hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden taloudellisilla arvoilla. Taloudelliset arvot määräytyvät erilaisten keinotekoisten hinnoittelumenetelmien avulla. GPI ottaa kuitenkin huomioon ISEWistä poikkeavia tekijöitä ja niiden painoarvo on erilainen. GPI kuvaa ympäristötekijöitä monipuolisesti ja kattaa myös yhteiskunnalliset tekijät laaja-alaisesti. Indeksi ei kuitenkaan sisällä suoraan ihmisten kokemaa subjektiivista hyvinvointia tai onnellisuutta kuvaavia tekijöitä, vaan se kuvaa pikemminkin niitä edellytyksiä, jotka ympäröivä yhteiskunta tarjoaa onnellisen elämän saavuttamiseksi.

Tilastokeskuksessa on viime vuosina laskettu Suomelle taloudellista hyvinvointia mittaavat ISEWin ja GPI:n aikasarjat (ks. kuvio 2).

Kuvio 2. Suomen bkt:n, GPI:n ja ISEW:in kehitys vuosina 1945–2009 asukasta kohti vuoden 2000 hinnoin.

Lähde: Hoffrén 2011.

Suomessa hyvinvoinnin ja talouskasvun kehitykset erkanivat toisistaan 1990-luvun alun laman myötä: kun bkt kääntyi jo 1990-luvun alkupuolella takaisin nousevalle kehitysuralleen, jäivät ISEW- ja GPI-mittarit alhaiselle tasolleen. Kun vielä 1970- ja 1980- luvuilla bkt:n kasvulla mitattu talouskasvu kohensi selkeästi ihmisten hyvinvointia, ei talouskasvu ole enää 1990- ja 2000-luvuilla juurikaan edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia. GPI:llä mitattu suomalaisten kestävä taloudellinen hyvinvointi on luontoon kasautuvien ympäristöhaittojen vuoksi jopa laskenut.

Usein on esitetty epäilyksiä, ettei yhteen ainoaan mittariin tai lukuun olisi mahdollista pelkistää niin laaja-alaista ja monimutkaisia kokonaisuuksia kuin ihmisten aineellinen ja sosiaalinen hyvinvointi sekä ympäristön kestävä kehitys. Yhtä mittaria koskeva ajattelu on samanlainen kuin bkt:n nykyiseen käyttöön liittyvä. Mittarin tarkoitus on suunnata yhteiskunnallinen huomio, keskustelu ja päätöksenteko yhteiskunnan tavoitteiden kannalta tärkeille alueille. Tämän jälkeen asiantuntijoiden tehtävänä on tutkia, mistä muutokset mittarissa johtuvat ja antaa politiikkasuosituksia päätöksentekijöille.

Tyypillisesti päätöksenteossa joudutaan turvautumaan useiden erikoisalojen tilastotietoihin ja asiantuntijoihin. Esimerkiksi GPI-indikaattoria voidaan käyttää talouspolitiikan apuvälineenä paljolti samaan tapaan kuin bkt:ta. Uutta olisi mahdollisuus asettaa kullekin GPI:n sisältämästä 23 osa-indikaattorista omat tavoitteensa. Näin GPI vahvistaa ajattelumallia, jonka mukaan talouskasvu ei suinkaan ole ainoa ja riittävä hyvinvoinnin edellytys. Se suuntaa päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden huomion uusille alueille ja edistää yhteiskunnan hyvinvoinnin kehittämistä tehostamalla päätöksentekoa ja resurssien käyttöä.

Mari Kiviniemen hallitusohjelman mukaan hallitus käynnistää valmistelun kansainvälisten esimerkkien mukaisesti kehitysindikaattorin käyttöön ottamiseksi bruttokansantuotteen rinnalle lähivuosina (ks. Eeva Hamusen artikkeli tässä lehdessä). Tällaiset indikaattorit kuvaavat talouden kehityksen lisäksi inhimillistä hyvinvointia ja ympäristön tilaa. Mielestäni lupaavin indikaattori tähän tarkoitukseen on GPI, sillä se soveltuu parhaiten myös talouspoliittiseen suunnitteluun, ohjaukseen ja seurantaan.

GPI-mittari mittaa ja seuraa asioita, jotka ovat tärkeitä ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja siten tärkeitä edellytyksiä yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnille. GPI-mittarin mukaan ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin eli käytettävissä olevien kulutusmahdollisuuksien lisääminen sekä kansantalouden tasapainosta huolehtiminen, työttömyyden ja liikenneonnettomuuksien määrän alentaminen ovat tavoiteltavia asioita.

Uusina asioina tavoitelistalle tulevat korkeakoulutuksen, kotitalous- ja vapaaehtoistyön merkitys hyvinvoinnille sekä kestokulutushyödykkeiden pitkäikäisyys ja liikenneinvestoinnit. Merkittävimmät uudet päämäärät liittyisivät kuitenkin tuotannon aiheuttamien ulkoisvaikutusten määrän pienentämiseen, kun ne voidaan ilmaista rahamääräisinä. Näin tuotannon ja kulutuksen sivutuotteita kuten saasteita ja melua pystyttäisiin pienentämään entistä tehokkaammin. Nykyiseen ympäristöpolitiikkaan verrattuna GPI korostaa luontoon kasautuvien ja pitkävaikutteisten ympäristövaikutusten merkitystä ja pakottaa ottamaan huomioon paitsi kestävän kehityksen vaatimukset myös tulevien sukupolvien mahdollisuudet hyvinvointiin, kun hyvinvointi tuotettaisiin ekotehokkaasti.

Sivun alkuun

Kohti subjektiivisen onnellisuuden mittaamista

Eteneminen kohden onnellisuuden mittaamista vaatii koko taloustieteellisen ajattelumme ja etenkin sen seurantavälineiden perusteellista uudistamista. Käsitteenä hyvinvointi on niin laaja, ettei sen kaikkia ulottuvuuksia ole mahdollista kattavasti sisällyttää yhteen yksittäiseen tilastointijärjestelmään tai indikaattoriin. Huomio joudutaan keskittämään muutamiin keskeisiin ilmiöihin.

Mittariin ei ole järkevää – tai edes mahdollista – sisällyttää kaikkia hyvinvointiin liittyviä osatekijöitä. Lähinnä tuleekin keskittyä tekijöihin, joihin yhteiskunnallisen päätöksenteon kautta voidaan vaikuttaa. Jatkossa hyvinvoinnin kasvattamiseksi tarvitaan mittareita, joiden avulla poliittisten päätösten tehokkuutta voidaan seurata. Uuden seurantajärjestelmän tulee ohjata meitä lähemmäs luonnon kannalta kestävää hyvinvoinnin tasoa.

Pikaisimmin korjausta nykytilanteeseen tarjoavat ihmisten hyvinvointia olosuhteiden kautta kuvaavat objektiiviset mittarit. Vaikeammin toteutettavissa on objektiivisten mittareiden ja ihmisten mielipiteisiin perustuvien subjektiivisten mittareiden yhdistäminen, mikä on hyvinvoinnin mittaamisen seuraava tavoite.

Britanniassa maan hallitus ilmoitti marraskuussa 2010 ryhtyvänsä kehittämään poliittista päätöksentekoa varten uusia onnellisuuden mittareita, joissa systemaattisesti yhdistettäisiin objektiivisia ja ihmisten subjektiivisia näkemyksiä omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Tavoitteena on, että mittarit sisältäisivät niin elämänlaadun, ympäristöasiat ja kestävän kehityksen kuin taloudellisen suorituskyvynkin. Mittareiden käytännön kehittämisestä vastaa Britannian kansallinen tilastovirasto ONS, joka aikoo aloittaa subjektiivisten hyvinvointimittareiden tuottamisen kesällä 2012.

Yhteiskunnat tarvitsevat luotettavan taloudellisen hyvinvoinnin seurantajärjestelmän. Mielestäni lupaavin bkt:n seuraaja jälkiteollisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kuvaajaksi on Aidon kehityksen indikaattori GPI. EU-maista muun muassa Saksa aikoo edetä uuden hyvinvointimittarin kehittämisessä GPI:n metodologiaa soveltaen. Ihmisten omat subjektiiviset arviot onnellisuudesta voitaneen myöhemmin liittää tämän mittarin yhteyteen täydentämään kuvaa hyvinvoinnista.

Lähteet:

Greenspan A. 2008. The Age of Turbulence. The: Adventures in a New World. Penguin Books.
Hoffrén, J. 2011. Todellisen hyvinvoinnin seurantavälineen kehittäminen. Teoksessa: Onnellisuustalous Toim. Ville Ylikahri. Vihreä sivistysliitto. Helsinki.
Hoffrén, J. 2010. Mitä vaikuttava ympäristöterveyden edistäminen maksaa? Teoksessa: Vastine rahalle – kannanottoja terveyden edistämisen kustannusvaikuttavuuteen. Toim. Päivi Rouvinen-Wilenius – Pirjo Koskinen-Ollonqvist. Terveyden edistämisen keskus ry (Tekry) Julkaisu 7/2010, Helsinki.
Hoffrén J.– Lemmetyinen, I.– Pitkä, L. 2010. Esiselvitys hyvinvointi-indikaattoreista. Mittareiden vertailu ja kehittämiskohteet. Sitra. Selvityksiä 32. Helsinki. Saatavissa: http://www.sitra.fi/julkaisut/Selvityksi%C3%A4-sarja/Selvityksi%C3%A4%2032.pdf?download=Lataa+pdf. [Viittauspäivä 14.2.2011.]
Hoffrén, J. – Rättö, H. 2009. GPI hinnoittelee taloudellisen hyvinvoinnin. Tieto&Trendit 2/2009. Huhtikuu. Tilastokeskus.
Rättö, H. 2009. Hyvinvointi ja hyvinvoinnin mittaamisen kehittäminen. Tilastokeskus. Tutkimuksia 250. Maaliskuu. Helsinki.
Stern, N. 2007. The Economics of Climate Change – The Stern Review. Cambridge University Press.
UNEP ja PRI 2010. Universal Ownership. Why environmental externalities matter to institutional investors. Saatavissa: http://www.unepfi.org/fileadmin/ documents/universal_ownership.pdf. [Viittauspäivä 14.2.2011.]
Victor, P. 2008. Managing without Growth. Slower by Design, Not Disaster. Advances in Ecological Economics. Edwaed Elgar.
Wilkinson R. – Pickett , K. 2009. The Spirit Level. Why more equal societies almost always do better. Penguin Books.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.


Päivitetty 30.5.2011

Jaa