Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot

  1. Onnellisuudesta ja hyveellisyydestä oman edun tavoitteluun
  2. Teollisen ajan näkökulma
  3. Talous ympäristöhaittojen ja sosiaalisen pahoinvoinnin tuottajana
  4. Onnellisuus ja hyvinvointi politiikan päätavoitteeksi
  5. Hyvinvointivaltiomallin haasteet
  6. Aidon kehityksen indeksin laskenta
  7. Kohti subjektiivisen onnellisuuden mittaamista

Koko dokumentti yhdellä sivulla


Kirjoittaja: Jukka Hoffrén on tutkimuspäällikkö Tilastokeskuksen Tietotekniikka ja menetelmäpalvelu-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2011.

Aidon kehityksen indeksi (GPI) on yksi tapa tiivistää hyvinvointi yhteen mittariin. Sitä voidaan käyttää politiikan suuntaamisessa samaan tapaan kuin bkt-mittaria. GPI ohjaa päätöksentekijöiden huomiota talouden lisäksi sosiaalisiin ja ekologisiin tavoitteisiin.

Euroopan unionissa herättiin 2000-luvun alussa huomaamaan, että strategiat ja ohjelmat kompastuvat helposti toteutusvaiheessa, jos sopivia seurantavälineitä ja tarvittavia tilastotietoja ei ole käytettävissä. Kritiikin ydin tiivistyy nobelisti Joseph Stiglitzin toteamukseen: "Bkt on vanhentunut mittari, jonka käyttö johtaa huonoihin päätöksiin." Vuonna 2007 Brysselissä järjestettiin Beyond GDP-konferenssi, jossa mietittiin bkt:ta paremmin nykyiseen yhteiskuntaan sopivien mittareiden kehittämistä. Konferenssin yhteydessä EU:n talouskomissaari Joaquin Almunia totesi: "Nyt on oikea aika ottaa seuraava askel todellisen kehityksen mittaamisen suuntaan." Komission puheenjohtaja Manuel Barroson mukaan "emme voi mitata tulevaisuuden haasteita menneen maailman työkaluilla".

Uusi talous- ja yhteiskuntakehityksen seurantaväline tarvitaan, jotta kehitystä voitaisiin ohjata haluttuun suuntaan. Käsillä olevan taloudellisen murroksen myötä globaali näkökulma ja kehityksen kestävyys pitkällä aikavälillä korostuvat. Lisäksi sosiaali- ja ympäristöasiat vaativat huomiota osakseen. Hyvinvoinnin mittaamisessa on entistä tärkeämpää ottaa huomioon hyvinvointia tuottavien tekijöiden säilyminen myös tulevaisuudessa. Hyvinvoinnin käsitettä pitäisi laajentaa koskemaan taloudellisen kestävyyden kulutuskeskeistä, sosiaalisen kestävyyden ihmiskeskeistä ja ympäristön kestävyyden ekologista näkökulmaa. Käytännössä kestävän hyvinvoinnin mittaamisessa tulee ottaa huomioon koko joukko tekijöitä, joita ei aiemmin ole seurattu.

Onnellisuudesta ja hyveellisyydestä oman edun tavoitteluun

Jo antiikin kuuluisien filosofien Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen mukaan valtion tehtävänä on luoda kansalaisille puitteet hyvään elämään ja peräti ohjata heitä hyvään elämään. Aristoteleen (384–322 eaa.) mukaan onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen. Aristoteleen mielestä rikkauksien kokoaminen ei ole hyvää elämää. Rahavaroja suojelevien ja niitä kartuttamaan pyrkivien ihmisten pyrkimyksenä on Aristoteleen mukaan pelkkä elämä, mutta ei hyvä elämä.

Aristoteleen keinot köyhyyden vähentämiseksi olivat kohtuuden ja tasa-arvon vaaliminen. Platonin mukaan kukaan yhteiskunnan jäsenistä ei saa olla enempää kuin neljä kertaa niin rikas kuin yhteiskunnan köyhin jäsen. Tätä suuremmat tulo- ja varallisuuserot vaarantavat yhteiskunnan vakauden.

Vasta 1700-luvulla oman edun tavoittelun ajatus syrjäytti aiemmat moraaliset pohdinnat hyvästä elämästä. Teollistumisen myötä keskeisiksi kysymyksiksi nousivat varallisuuden lisääntymisen syyt. Kansantaloustieteen isänä pidetty skotlantilainen Adam Smith (1723–1790) pelkisti talouden toiminnan ihmisten oman edun tavoitteluksi. Hänen "näkymättömän käden" -teoriansa mukaan järkevät omaa etuaan ajavat ihmiset hyödyttävät kaikkia pidemmällä aikavälillä, kun he tarjoavat näille vastapalveluksia kuten rahaa tavarasta tai työstä.

Adam Smithin vuonna 1776 julkaistu Kansakuntien varallisuus ajoi markkinoiden vapaata toimintaa, taloudellista liberalismia, syvenevää työnjakoa ja toimivaa hintajärjestelmää. Markkinat jalostavat teorian mukaan yksilöiden ahneuden yhteiseksi hyvinvoinniksi – näin ahneus muuttuu hyväksytyksi taloudellisen kehityksen pontimeksi. Teoria tuki kehitystä kohden yhteiskuntaa, joka painotti teollistumista ja alati laajenevaa taloudellista kasvua, jossa hyvinvointi ymmärrettiin materiaalisen kulutuksen kasvattamiseksi.

Alkuun Edellinen Seuraava


Päivitetty 30.5.2011

Jaa