tk-icons
Sivuston näkymät
  • Tämä juttu on arkistoitua sisältöä, joka tarjotaan luettavaksi sellaisenaan. Tämän vuoksi siinä voi olla saavutettavuusongelmia.

Työelämän pitkä kaari – kansainvälinen kehitys vaikuttaa yhä enemmän työoloihin

1.10.2015

Suomen työ­markkinoilla on viiden vuosi­kymmenen aikana koettu merkittäviä rakenne­muutoksia. Työoloja on pitkälle kehitetty pohjoismaisia turvallisuuden ja sitoutumisen periaatteita noudattaen. Viime aikoina lisääntynyt kansain­välinen talouskilpailu on tuonut mukanaan ristiriitaisia muutostrendejä.

U. Östlund

Kuva: U. Östlund

Työelämän muutosten tutkimisessa eräs parhaista välineistä on Tilasto­keskuksen työolo­tutkimus. Se on pitkä­aikaisin, laajin ja luotettavin haastattelu­tutkimusjärjestelmä, joka kertoo suomalaisista työoloista jo viidellä vuosi­kymmenellä.

Tarkastelen artikkelissani eri vuosi­kymmenten työoloja pohtien ensinnäkin työllisyys­tilannetta, työvoiman rakenne­muutoksia ja talous­tilannetta kunakin aikana. Lisäksi hahmotan kokonaiskuvaa työolo­tutkimusten avulla kunkin vuo­sikymmenen tärkeimmistä työolo-ongelmista.

Pohdin myös, millainen merkitys työvoiman käyttötapojen muutoksella, työelämän tutkimus- ja kehittämistoiminnalla sekä julkisuudella on ollut kunakin aikana suomalaiseen työelämään. Piirrän kunkin vuosikymmenen kuvaa aina 1970-luvulta lähtien yhdistämällä näitä eri näkökulmia toisiinsa.

Rakennemuutos 1970-luvulla: työvoima siirtyy palveluihin ja teollisuuteen

1970-lukua luonnehtii kaikkein selvimmin voimakas rakenne­muutos, jolla viitataan työvoiman siirtymiseen maataloudesta palveluihin ja teollisuuteen.

Maa- ja metsätalouden työllisyys laskee vuosikymmenen aikana 200 000 hengellä. Yksityisissä ja julkisissa palveluissa työllisyys sen sijaan kasvaa suunnilleen yhtä paljon (200 000). Teollisuuskin kasvaa toimialana (50 000).

Työvoiman koulutustaso on vielä varsin alhainen, sillä yli puolella (55 %) palkan­saajista ei ole mitään perusasteen jälkeistä koulutusta. Palkansaaja­kunnan keski-ikä on myös alhainen, hieman päälle 36 vuotta.

Taloudessa koetaan kaksikin öljykriisiä, ensimmäinen vuonna 1973 ja toinen vuonna 1979. Silti suuriakin yhteis­kunnallisia uudistuksia kuten peruskoulu-uudistus saadaan toteutettua. Myös sosiaaliturvaa ja yhteis­kunnallisia palveluja kehitetään.

Monilla aloilla työ on fyysisesti raskasta ja yksitoikkoista. Työajat ovat joustamattomia, mutta merkittävä uudistus 40 tunnin työajasta saadaan toteutettua juuri vuosi­kymmenen alussa. Myös lauantait tulevat vapaiksi työaika­uudistuksen myötä.

Työoloista ja palkoista käydään osin kiivastakin kamppailua, sillä työntekijöiden järjestäytymis­aste on jo 1970-luvulla varsin korkea ja ”luokkataisteluja” käydään lakkoilemalla.

Työvoiman käyttöä luonnehtii se, että työ on vielä hyvin tarkkaan valvottua ja säänneltyä.

Työelämään tai työoloihin kohdistuvaa tutkimusta ei 1970-luvulla ole vielä laajamittaisesti. Tutkimus koski yleensä miehiä. Tälle käytännölle oli luotu pohja jo 1950-luvun kuuluisissa väitöskirjoissa (Mauno Koivisto, Jouko Siipi, Paavo Koli ja Paavo Seppänen). (Julkunen 1984.) Niissä usein mainitaan, että naisten mukaan ottaminen olisi sotkenut tutkimus­asetelmia.

Myös työelämän kehittämis­toiminta on 1970-luvulla varsin vähäistä. Työt ovat hyvin tayloristisesti organisoituja ja työtä koskeva tutkimus on lähinnä rationalisointia (”kellokallet”).

Taylorismin kritiikki alkaa kuitenkin nousta, ja siihen ovat vaikuttamassa Pohjoismaiden työsuojelu- ja yritysdemokratiauudistukset. Näkemys hyvästä ja kehittävästä työstä rantautuu Suomeenkin.

OECD:n piirissä alkaa kehittyä sosiaali-indikaattori-liike, josta työolo­tutkimuskin saa alkunsa. Vuonna 1972 tehdään ensimmäinen, koeluontoinen työolo­tutkimus Tilasto­keskuksessa. Sen pontimena oli ajatus, että tarvitaan tietoa siitä, miten työntekijät kokevat työnsä ja työolonsa.

Aiemmin oli ollut käytettävissä vain rekisteri­tietoa työ­tapaturmista ja ammatti­taudeista.

Julkisuus käsittelee 1970-luvulla työoloja vielä varsin vähän, mutta ”Meteli”-tutkimuksesta nousee meteli. 1970-luvun alussa tehty tutkimus toi esiin metalliteollisuus­työn ongelmia, mutta työnantajapiirit huolestuivat niiden julkitulosta ja vaikutuksista työturvallisuus­lain valmisteluun. Jo ennen tutkimuksen julkistamista se leimattiin ”nollatu­tkimukseksi”, joka jäi terminä sittemmin elämään. (Kirjonen 2010.)

Julkiset hyvinvointipalvelut lisäävät naisten työllisyyttä 1980-luvulla

Työllisyyskehityksen kannalta 1980-lukua voidaan pitää kasvun vuosi­kymmenenä. Vaikka maatalouden työllisyys vähenee noin 100 000 hengellä, kasvavat julkiset palvelut lähes 200 000 hengellä ja yksityisetkin palvelut 100 000:lla. Teollisuus alkaa lievästi supistua automaation vuoksi, mutta kaiken kaikkiaan työllisten määrän nettolisäys on noin 150 000.

Rakennemuutosta luonnehtii se, että naisten työllisyys lisääntyy. Lisääntyminen johtuu ennen muuta siitä, että julkisiin hyvinvointi­palveluihin tulee uusia työ­paikkoja.

Myös osaamisen taso kasvaa, sillä yleinen koulutustaso nousee juuri tällä vuosi­kymmenellä kohisten. Vuosi­kymmenen lopussa enää 33 prosenttia palkan­saajista on vailla mitään perus­asteen jälkeistä tutkintoa, kun edellisellä vuosi­kymmenellä osuus oli 55 prosenttia.

Osaamiselle on kovaa kysyntää, sillä uutta tietotekniikkaa sovelletaan vauhdikkaasti työelämään.

Talouden muutoksia luonnehtii se, että USA:ssa Ronald Reagan ja Britanniassa Margaret Thatcher viitoittavat tietä sääntelyn purkamiselle, veron­alennuksille, sosiaali­turvan heikennyksille, yksin pärjäämiselle ja yleensä uus­liberalismille. Suomessa saadaan tästä vaikutteita: rahamarkkinoiden sääntelyä puretaan. Kotimainen kysyntä lähtee kasvuun ja synnytetään uusia työpaikkoja, mutta samalla vaihtotaseen vaje kasvaa.

Suurimpina työolo-ongelmina näyttäytyvät työ­paineiden kasvu ja kiireen lisääntyminen. Kiireen haittaavuus kaksin­kertaistuu työolo­tutkimusten mukaan 1980-luvun aikana, mikä mitä ilmeisemmin liittyy taloudellisen aktiviteetin lisääntymiseen, mutta myös kiireelle alttiiden hyvinvointi­palvelujen kasvuun.

Myös työpaikan ristiriidat ja kilpailu­henki lisääntyvät voimakkaasti.

Työvoiman käyttötapojen muutosta kuvaa se, että Suomessakin koetaan paineita sääntelyn purkamiseen.

Britanniassa lanseerataan ”joustavan yrityksen malli”. Siinä esitellään erilaisia joustavuuden muotoja (numeerinen, toiminnallinen ja taloudellinen eli palkkajousto), joilla yritykset voivat pyrkiä vastaamaan ulkoisiin paineisiin muuttamalla työ­voiman käyttö­tapoja aiempaa joustavammiksi. (Atkinson 1987.) Näitä jouston muotoja aletaan soveltaa Suomessa laajasti kuitenkin vasta 1990-luvulla.

Työelämän tutkimus- ja kehittämistyö alkaa varsinaisesti 1980-luvulla. Työntekijän näkö­kulma tulee tärkeäksi ja apuna käytetään muun muassa sosio­teknisiä menetelmiä, joissa pohjois­maisen mallin mukaisesti arvostetaan työ­suhteiden turvallisuutta, pitkä­jänteisyyttä, työn­tekijöiden sitoutumista, osaamisen syventämistä, osallistumista ja yhteis­toimintaa kuten tiimi­työtä.

Pohjana on pohjois­mainen työ­elämän kehittämisen malli Ruotsista ja Norjasta. Mallissa tuetaan kaikkien osallistumista yrityksen päätöksen­tekoon ja oman työn suunnitteluun. Keskeinen käsite on ”demokraattinen dialogi”. (Gustavsen 1990.)

Työpsykologian puolella työn vaatimukset/kontrolli -malli (Karasek 1979) otetaan käyttöön Suomessa.

Sukupuolten tasa-arvon tutkimus työelämässä alkaa. Vuoden 1984 työolotutkimuksessa tutkitaan keskeisesti myös naisille tyypillistä työtä ja sen työolo-ongelmia. Aiemmin työ­oloista oli selvitetty lähinnä miesten työlle tyypillisiä piirteitä, kuten fyysistä rasittavuutta ja yleensä työturvallisuus­kysymyksiä.

1980-luvulla julkisuus luo optimismia työelämän kehittämiseen ja uskoa yhteis­toimintaan. Työllisyyden voimakas kasvu on myös uskoa antavaa. Samoin myönteinen suhtautuminen hyvinvointipalvelujen kehittämiseen saa tukea julkisuudesta.

Lama luonnehtii 1990-luvun taloutta ja työmarkkinoita

Talouden lama alkaa vuonna 1991, ja se johtaa nopeasti työttömyyden kasvuun sekä työllisyyden ja palkansaajien määrän pudotukseen.

Vuoteen 1995 mennessä Suomessa on lähes 400 000 työllistä vähemmän kuin vuosi­kymmenen alussa. Teollisuudesta on hävinnyt 100 000 työ­paikkaa, samoin rakentamisesta lähes 100 000. Yksityisistä palveluista on poistunut noin 100 000 ja julkisistakin palveluista 50 000 työllistä, samoin maa­taloudesta.

Vuosikymmenen loppuun mennessä osa menetetyistä työ­paikoista saadaan takaisin siten, että yksityiset palvelut lisääntyvät 50 000:lla ja julkiset palvelut kasvavat lamaa edeltävälle tasolle. Teollisuuteen ja rakentamiseen tulee takaisin 100 000 työpaikkaa.

Kaiken kaikkiaan nettomuutoksena vuoden 1990 aikana työllisyys pienenee noin 200 000 työllisellä. Naisilla ja miehillä vähennys on yhtä suuri, 100 000 kummallakin. Palkan­saajien netto­vähennys on noin 150 000 henkeä. Naiset saavuttavat enemmistön palkan­saajista vuoden 1990 tienoilla ja uudelleen 2000-luvun vaihteessa.

Työttömyysongelmaa lievittää ratkaisevasti se, että 1990-luvun aikana on vielä mahdollista päästä erilaisille varhais­eläkkeille ja työttömyys­putkeen sekä sitä kautta työttömyys­eläkkeelle. Tuolloin lasketaankin, että vain joka kymmenes työntekijä poistuu työ­elämästä normaalille vanhuuseläkkeelle ja lain määrittelemässä iässä.

Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että vastaava osuus on tällä hetkellä, vuonna 2015, jo 70 prosenttia.

Työvoiman rakennetta kuvaa 1990-luvulla myös se, että työ­voiman koulutus­taso paranee koko ajan. Tällä vuosi­kymmenellä naiset menevät miesten ohi koulutus­tasoissa koulutus­vuosien määrällä mitattuna.

Suomen taloudellista tilannetta luonnehtii ennätysmäinen lama. Laman taustalla on monia epäonnisia vaiheita raha­markkinoilla: ylikuumentuneet raha­markkinat ja Suomen Pankin vahvan markan politiikka, joiden seurauksena korot nousevat. Seuraa pakko­devalvaatio, markka pannaan kellumaan ja sen arvo laskee 20 prosenttia.

Yrityksiä menee nurin joukoittain. Työelämässä toimivien kannalta olennaista on se, että pankki­tuki rahoitetaan julkisin varoin, jolloin julkisessa taloudessa joudutaan rankkoihin säästöohjelmiin. Tällä on kielteisiä vaikutuksia erityisesti julkisella sektorilla työskenteleville.

Pahin työttömyysvuosi on 1994. Ensimmäiset nousun merkit alkavat kuitenkin pian tämän jälkeen metsä- ja koneteollisuudessa. Vuoden 1995 jälkeen alkaa myös Nokian nousu.

Työolotutkimuksissa 1990-luvun laman ongelmat eivät näy selvästi, koska vuoden 1990 tutkimuksessa ei vielä ollut aavistustakaan laman tulosta ja vuoden 1997 tutkimuksen aikoihin elettiin jo nousun aikaa. Työ­olojen ongelmia luonnehtii ennen muuta se, että kiire lisääntyy 1990-luvun aikana. Myös työ­suhteiden määrä­aikaisuus on selvässä kasvussa.

Kunta­sektori alkaa voida huonosti työ­olojen suhteen, sillä sekä kiireen että työ­­suhteiden määräaikaisuuden lisääntyminen ovat erityisen tyypillisiä kunta­sektorille.

Kiire johtuu julkisella sektorilla lähinnä siitä, että työt vain lisääntyvät, mutta henkilö­kuntaa ei saada lisää. Yksityisellä sektorilla sen sijaan häviävät työt ja kilpailu kiristyy sekä kansain­välistyy, mikä lisää tuottavuus­vaatimuksia ja työ­paineita.

Sektorit eroava myös siinä, miten joustoja sovelletaan. Julkisella sektorilla määrä­aikaiset työsuhteet lisääntyvät, koska ei voida palkata henkilöitä pysyviin työ­suhteisiin. Valtiolla mutta varsinkin kunnissa työn­tekijöitä otetaan määrä­aikaisiin työ­suhteisiin, sillä työntekijä­tarve on huutava, eikä pysyviä työ­paikkoja voida perustaa.

Yksityisellä sektorilla joustoja toteutetaan irtisanomisina ja työ­paikkojen sulkemisina 1990-luvun alku­puolella.

Ylipäänsä jouston muodot kehitetään huippuunsa lama­vuosina ja sen jälkeen. ”Joustavan yrityksen” mallin mukaisesti varsinkin numeeriset joustot tulevat ahkeraan käyttöön irti­sanomisina ja myöhemmin 1990-luvulla voimakkaasti lisääntyvinä ylitöinä.

Noususuhdanteessa tuottavuuden lisäämisestä tulee avainsana. Tuottavuuden lisääminen on sinänsä positiivista, mutta se saa myös muotoja, joissa palkan­saajat voivat huonosti: alkaa työn tuloksen jatkuva tarkkailu. Siirrytään myös yksilöllisempään palkkaukseen.

Työelämän kehittäminen kiihtyy

Tutkimus- ja kehittämistoiminnan alueella tapahtuu paljon lamasta huolimatta. Juuri ennen lamaa asetettu työolo­komitea saa toimeksi­annokseen miettiä, miten vastataan tuleviin haasteisiin työvoimapulasta. Tehtävän­asettelu muuttuukin sitten radikaalisti laman myötä: mietitään sitä, miten työelämä selviytyy laman vaikutuksista. (Työolo­komitean mietintö 1991.) Perustetaan vuosittainen seuranta­järjestelmä, eli Työolo­barometri, jossa tutkitaan väestön kokemuksia muutoksista.

Myös muu työelämän kehittäminen kiihtyy, varsinkin vuoden 1995 jälkeen. Kehittäminen yhdistyy erilaisiin tuottavuus­talkoisiin ja -ohjelmiin.

Tässä vaiheessa havahdutaan myös ikääntymisen ongelmaan, koska niin suuret joukot lähtevät työ­elämästä ennen­aikaisesti. Perustetaan useita ikäohjelmia, jotka sitten myöhemmin saavat tärkeän esimerkki­aseman, kun muissakin Euroopan unionin maissa huomataan työvoiman ikääntyminen ongelmaksi.

Kehittämistoiminnassa luodaan ”hyvän työn kriteereitä”, ne ohjaavat sekä valta­kunnallista että paikallista työelämän kehittämistä. Kun Suomi liittyy vuonna 1995 Euroopan unioniin, alkaa kehittämistyö myös kansain­välistyä ja eurooppalaiset työ­olojen seuranta­järjestelmät tuovat lisätehokkuutta suomalaiseen työn organisointiin.

Julkisuusnäkökulmasta on kiinnostavaa, että pätkä­työt tuodaan keskusteluun. Samalla alkaa puhe prekariaatista, normaalityö­suhteista syrjäytyneistä ja heidän työ­ehdoistaan. Taustalla on kansainvälistä keskustelua palkkatyö­yhteiskunnan kriisistä ja työn loppumisesta teknologisen muutoksen seurauksena (Beck 1992; Rifkin 1995).

Julkisuus myös tuottaa hyviä seuraamuksia: viimeistään 2000-luvulla aletaan määrä­aikaisia työ­suhteita valvoa enemmän. Määrä­aikaisuudet tulee perustella ja aletaan soveltaa ketjutus­kieltoja.

1990-luvun saavutuksiin julkisuuden kautta voidaan lukea myös se, että Suomessa vältetään halpatyömarkkinoiden synty, joka muussa tapauksessa olisi ollut luonteva seuraus laajasta työttömyysongelmasta. Matalapalkka-alojen kasvua on selvästi nähtävissä monessa muussa maassa (USA, Britannia, Saksa).

Suomea ehkä auttavat ”hyvän työn kriteerit”, sillä työsuhteiden korkeaa laatua pidetään tärkeänä arvona: töiden pitää sisältää kehittymis­mahdollisuuksia ja niistä pitää saada kohtuullinen palkka.

Myös kiireongelma lopultakin tunnustetaan 1990-luvun lopulla. Työ­paineiden kasvu koko palkansaajakunnan osalta pysähtyykin vuosi­kymmenen vaihteessa, kunta­sektorilla se jatkaa kasvuaan.

Naisten asema työelämässä ja tasa-arvokysymykset ovat paljon esillä julkisuudessa. Päivähoito­lait ovat käytössä täydessä mitassaan ja päivä­hoidon kehittämistä pidetään tärkeänä. Työelämän tutkimuksessa ja julkisuudessa puhutaan paljon työn ja perheen yhteen­sovittamisesta.

Työllisyys lisääntyy vuoteen 2008 asti

Työllisyys kasvaa laman jälkeen vuoteen 2008 asti 200 000 hengellä. Työllisten naisten määrä kasvaa hieman enemmän kuin työllisten miesten määrä. Ero kasvussa on noin 20 000 henkeä.

Yksityiset palvelut (kauppa, liike-elämän palvelut) ovat suurin kasvuala, 150 000 työllisen lisäyksellä. Terveys­palveluihin ja rakentamiseen tulee 80 000 uutta työpaikkaa. Teollisuudessa työpaikat sen sijaan vähenevät.

Työllisyydessä on pieni notkahdus alaspäin vuosina 2003 ja 2004 niin sanotun teknologia­kuplan puhkeamisen seurauksena. Varsinainen pudotus työllisyydessä alkaa vuoden 2009 alusta, mutta pudotus ei ole läheskään niin suuri kuin 1990-luvun lamassa. Kahdessa vuodessa työllisten määrä vähenee 90 000, joista puolet on kuitenkin opiskelijoita.

Monet työssäkäyvät opiskelijat siirtyvät päätoimisiksi opiskelijoiksi. Ennen taantumaa opiskelijoita on työssä noin 300 000 keskimäärin kuukaudessa, myös lukukausien aikana.

Ikääntyneiden työllisyys kasvaa reippaasti: kun 1990-luvun alun aikana (vuonna 1994) 60 – 64-vuotiaiden työllisyys­aste oli 17 prosenttia, on saman ikäisten työllisyys­aste noussut 2000-luvun lopussa (2009) jo 40 prosenttiin. Myös palkan­saajien keski-ikä nousee.

Vuoteen 2008 saakka eletään hyvää jaksoa Suomen kansan­taloudessa, sillä työllisyys lisääntyy kohisten. Vuoden 2008 jälkeen koittavatkin kovemmat ajat, kun USA:sta alkanut finanssi­kriisi vuoden 2008 lopulla leviää myös Eurooppaan ja Suomeen.

Koko 2000-luku on voimakasta työvoiman ulkoistamisen aikaa. Yritykset karsivat ja siirtävät toimintojaan ulkoistetuille yksiköille. Työtä ulkoistetaan tai yrityksiä siirtyy Suomea halvemman palkkatason maihin kuten Viroon, Kiinaan ja Intiaan.

Pätkätyöt saadaan sikäli kuriin, että lain­säädännössä kielletään työ­suhteiden ketjuttaminen ja määräaikaiset työ­suhteet joudutaan erikseen perustelemaan. Myös vuokra- ja halpa­työt pystytään pitämään kohtuullisissa mitoissa.

Työaikajoustot yleistyvät, mikä merkitsee myös työn­tekijöiden kannalta myönteisten joustojen lisäämistä. Eurooppalainen työolo­tutkimus osoittaa, että myönteiset työaika­joustot ovat Suomessa eurooppalaista huippua.

2000-luvun tilannetta kuvaa kuitenkin kärjistyvä ristiriita: työn­tekijöiden oma orientaatio pysyvien työsuhteiden ja pitkä­jänteisen työssä kehittymisen suuntaan törmää toistuvasti muutoksiin, joissa korostetaan yksilö­keskeisyyttä yhteisöllisyyden sijaan, liikkuvuutta sitoutumisen korvikkeena, työorganisaation tarpeiden mukaista joustavuutta ja jatkuvaa tuottavuuden kasvua työntekijän tarpeista lähtevän ajattelun sijaan.

Työolotutkimukset tehdään vuosina 2003 ja 2008. Vuoden 2003 tutkimuksen keskeinen tulos on, että tiedonsaanti organisaatiota koskevista muutoksista on heikentynyt varsinkin yksityisellä sektorilla. Tähän on paljolti syynä pörssi­yhtiöitä koskeva lain­säädäntö, jonka mukaan tulossa olevista muutoksista ei tiedoteta etukäteen. Työntekijöiden kokemuksena tämä merkitsee kuitenkin jatkuvaa epä­varmuutta. Se puolestaan hankaloittaa oman tulevaisuuden suunnittelua.

Vuoden 2008 tutkimuksen tulosten perusteella havahdutaan valtio­sektorin ongelmiin: Työntekijöiden hyvinvointi on heikentynyt selvästi. Erityisesti kokemukset työ­tahdin lisääntymisestä ja henkilöstön riittämättömyydestä ilmenevät valtio­sektorilla. Tämä näyttää olevan yhteydessä valtion ”tuottavuus­ohjelmaan”, jonka nojalla työn­tekijöitä vähennetään tuntuvasti.

Muutos on suuri, sillä aiemmin valtio on koettu varsin esi­merkillisenä työn­antajana. Kuntien tilanne on kuitenkin edelleen huonoin, koska siellä kiire säilyy hyvin ongelmallisena.

Työelämää tutkitaan ja kehitetään monella eri tavalla. Työ­urien pidentämistä edistetään eläkeuudistuksella, joka astuu voimaan vuonna 2005. Yleis­käsitteeksi työ­elämän kehittämisessä otetaan ”työ­hyvinvointi”.

Työn uusina organisointi­muotoina kehitetään erityisesti tiimi­työtä, otetaan käyttöön uusia palkkaus­muotoja ja käytetään laajasti työelämä­konsultteja. Uudistuksiin kuuluvat myös työaika­joustojen kehittäminen sekä liikkuvan työn ja etätyön mahdollistaminen.

Julkisuus on koko 2000-luvun ajan vielä hyvin myönteistä työ­elämän kehittämisen suhteen. Nokia on voimissaan, vaikka merkkejä hiipumisesta on jo 2000-luvun lopulla nähtävissä.

Epävarmuus lisääntyy 2010-luvulla

Suomi on taantuman kourissa, mutta työllisyys pysyy vuosina 2010 – 2013 miltei ennallaan (2 483 000 työllistä).

Opiskelijoiden työllisyys joustaa edelleen, ja työssä­käyviä opiskelijoita siirtyy päätoimisiksi opiskelijoiksi. Kuitenkin ikääntyvät jatkavat työn­tekoa aiempaa pitempään: 60 – 64-vuotiaiden työllisyys­aste on vuonna 2014 jo 44 prosenttia, kun se 1990-luvun alussa oli vain 17 prosenttia.

Työttömyys kasvaa. Eniten lisääntyy yli 55-vuotiaiden työttömyys ja piilo­työttömyys. Iäkkäiden työttömien joukossa on paljon niitä, jotka olisivat aiemmin päässeet työttömyys- tai muulle varhaiseläkkeelle.

Vasta­valmistuneiden työn­saanti vaikeutuu, sillä mobiili- ja digitekniikka vähentävät työ­paikkoja varsinkin tieto­työssä (media, posti, julkinen sektori).

Työvoiman ikä-rakennetta kuvaa se, että keski-ikä on selvästi noussut. Palkan­saajien keski-ikä on vuonna 2013 työolo­tutkimuksen mukaan jo 43,6 vuotta, kun se vuonna 1977 oli 36,2 vuotta. Tähän vaikuttavat ennen muuta ikääntyneiden pitkittyneet työurat.

2010-luvulla työvoiman sukupuoli­jakaumalle on ominaista se, että naisilla on palkan­saajien keskuudessa selvä enemmistö. Kun vuonna 2013 nais­palkansaajia on 1 090 000 ja miespalkansaajia 1 036 000, on erotus naisten hyväksi jo 54 000 henkeä.

Suomen kansan­taloudessa on paljon ulkoapäin tulevaa epä­varmuutta: Yhdysvalloista käynnistynyt pankkikriisi, euromaiden yhteis­vastuu talous­ongelmista kärsivistä maista, Suomen viennin supistuminen, erityisesti Venäjälle.

Työoloja koskevat epä­varmuuden kokemukset ovat huipussaan. Näin osoittavat vuoden 2013 lopulla tehdyn työolo­tutkimuksen tulokset (Sutela & Lehto 2014). Osittain tämä johtuu siitä, että työolotutkimus ei aiemmin ole osunut syvimpään taantumaan tai lamaan.

Epävarmuuden kokemusten ohella on kuitenkin huomattava, että aiemmin havaitut ongelmat – henkinen rasittavuus, huonot sosiaaliset suhteet, kiire, määrä­aikaisuudet, tiedon saannin puute ja valtion työolojen huonontuminen – ovat kaikki hieman helpottaneet. Työ­olot ovat kehittyneet myös myönteisesti: oppiminen ja kehittyminen ovat parantuneet koko ajan, samoin työntekijä­lähtöiset joustot.

Työelämän sääntely tuntuu purevan: määrä­aikaisuudet tai vuokra­työ eivät enää lisäänny. Ulkoistamista toki esiintyy edelleen ja itsensä­työllistäjien määrä kasvaa. Työpaikkojen siirtäminen halpamaihin kuitenkin vähenee.

Työolojen tutkimisen mahdollisuudet kapenevat: julkisen sektorin supistukset vähentävät työelämän tutkimusta. Yksityinenkin sektori panostaa entistä vähemmän työ­organisaatioiden kehittämiseen. Tutkijoita kuitenkin yhdistää edelleen muun muassa Työelämän tutkimus­päivät jokavuotisena laajana tapahtumana.

Työelämää käsittelevä julkisuus on 2010-luvulla hämmentävän negatiivista. Media on täynnä uhkakuvia: väitetään muun muassa, että työ­voima jakautuu hyviin ja huonoihin töihin, tietotekniikka hävittää puolet työ­paikoista tai kaikki joutuvat vaihtamaan alaa ja kouluttautumaan uudelleen.

Ainakaan toistaiseksi väitteille ei löydy perusteita Suomea koskevista tilastoista tai tutkimuksista, mutta uhkakuvia halutaan tuoda muualta maailmasta, jossa työvoima todella on kahtiajakautunutta, vähemmän koulutettua ja maahanmuuttaja­valtaisempaa (esim. USA, Britannia, Saksa).

Uhkakuvat palvelevat sitä, että yritykset voivat toimia vapaammin välittämättä sääntelypyrkimyksistä. Uhkakuvat myös luovat ilma­piiriä, jossa irti­sanomiset koetaan entistä hyväksyttävämpinä.

Ristiriitaisia muutostrendejä

Viiden vuosikymmenen tarkastelun perusteella on nähtävissä, että suomalaiset työ­olot ovat tulleet globalisaation myötä yhä enemmän riippuvaisiksi kansain­välisestä kehityksestä ja niistä muutoksista, joita työ­voiman käyttö­tavoissa on nähtävissä.

Tilannetta eri vuosikymmenillä voidaankin hahmottaa sen mukaan, millaisia risti­riitaisia tendenssejä on nähtävissä toisaalta työelämän kehittämisen hyvien ja työntekijä­lähtöisten peri­aatteiden ja toisaalta ulkoisista paineista tulevien vastakkaisesti vaikuttavien tekijöiden välillä.

Suomessa vallitsi pitkään 1990-luvulle saakka pohjois­mainen painotus työ­olojen kehittämisessä. Siinä on korostettu työsuhteiden turvallisuutta ja työntekijöiden osallistumista työpaikka­kohtaiseen päätöksentekoon. 1990-luvulta lähtien on ollut nähtävissä myös vastakkais­suuntaista muutosta työvoiman käyttötavoissa. Nämä suuntaukset tulevat paljolti kansain­välisen taloudellisen kilpailun myötä ja niissä pyritään sääntelyn purkamiseen ja työnantaja­lähtöisten joustojen lisäämiseen. Ristiriitaiset suuntaukset on koottu oheiseen taulukkoon.

Taulukko. Ristiriitaisia muutostrendejä

Taulukko. Ristiriitaisia muutostrendejä

 

Seuraavat periaatteet kuvaavat pohjoismaisesta traditiosta lähtevää ajattelua, jossa ”hyvän työn kriteerit” ja ”työelämän laatu” ovat olleet johto­ajatuksia.

Turvallisuus: Työntekijöiden työsuhteiden turvallisuus pyritään takaamaan, samoin työmarkkina-asema ja työsuhteiden laatu pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkällä tähtäimellä niin, että työurat ovat keskeytymättömiä ja pitkä­kestoisia. Työt vastaavat hankittua koulutusta.

Sitoutuminen: Työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä ja työnantajaansa. He eivät pyri jatkuvasti vaihtamaan työpaikkaansa. He voivat suunnitella työ­uraansa mahdollisimman pitkälle ja kehittää itseään sen mukaisesti.

Osaamisen syventäminen: Turvallisissa työsuhteissa työntekijät voivat kehittää osaamistaan ja soveltaa ajatusta elinikäisestä oppimisesta.

Yhteistoiminta: Ihanteellinen yhteistoiminta merkitsee mahdollisuutta hyvään tiimi­työhön, yhdenvertaista osallistumista päätöksen­tekoon ja yhteis­toiminnallista oppimista.

Seuraavat trendit – edellisten vastakohtana – tulevat kansain­välisestä kilpailusta, sääntelyn purkamisen ajatuksesta, uus­liberalismista ja erityisesti ”joustavan yrityksen” mallista. Äärimuodoissaan niillä voidaan katsoa olevan seuraavia kielteisiä vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa edellä mainittujen työ­elämän kehittämisen ideaalien kanssa.

Joustavuus: Joustavuuskäsite merkitsee joustavan yrityksen mallissa numeerista, toiminnallista tai taloudellista joustoa. Ne ovat kaikki työnantajan keinoja sopeuttaa yrityksen toimintaa ulkoisiin vaatimuksiin. Työn­tekijöille ne merkitsevät määrä­aikaisia työ­suhteita, ylitöitä, työttömyyttä, prekarisaatiota ja työn ja perheen yhteen­sovittamisen vaikeuksia.

Liikkuvuus: Työnantajien näkö­kulmasta on optimaalista helpottaa irti­sanomisia tai lomauttamisia. Tämä johtaa lisääntyvään liikkuvuuteen, joka on positiivista – lyhyellä tähtäimellä – työn­antajalle, mutta työntekijän näkö­kulmasta negatiivista.

Tuottavuus: Jos tuottavuus nähdään vain lyhyen aikavälin voittoina, se merkitsee tehokkuuden ylikorostusta, joka johtaa kovaan työ­paineeseen ja henkisen rasittavuuden lisääntymiseen. Lyhyen aikavälin voittoihin pyrkiminen johtaa myös halpa­töiden lisääntymiseen.

Yksilöllistäminen: Jotta yksilöiden työ­suorituksia voidaan seurata, on niitä jatkuvasti mitattava ja kehitettävä monimutkaisia arviointi­menetelmiä. Tämä mittaaminen ja yksilöllinen palkkaus voivat haitata hyvää tiimi­työtä ja työ­rauhaa.

Työolojen tulevaisuudesta

Työolojen tulevaisuuden kannalta on olennaista muistaa, että muutokset eivät tapahdu itsestään. Muutosten suuntaan voidaan myös vaikuttaa monella tavalla kansallisesti, vaikka kansain­väliset trendit ovatkin voimakkaita.

Suomessa on tärkeää nähdä työ­voiman monet kansalliset vahvuudet, kuten hyvä koulutus­taso, työn­tekijöiden voimakas sitoutuminen, halu kehittyä työssään ja halu jatkaa pidempään työ­elämässä.

Suomessa ei tarvitse vain hyväksyä sitä, että työllisyyden parantamisen nimissä usein vaaditaan sääntelyn radikaaliakin purkamista. Ei ole myöskään mitään itsestään selviä trendejä, kuten työvoiman kahtia­jakautuminen hyviin ja huonoihin töihin, tai työpaikkojen ja ammattien voimakas häviäminen digitali­soitumisen tai robottien vuoksi.

Liian usein nämä muutokset otetaan annettuina. Suomalaiset työelämä­tilastot kertovat tapahtuvista muutoksista aivan muuta.

Työpolitiikalla on vaihtoehtoja ja työllisyyttä voidaan tukea muutenkin kuin työ­ehtoja heikentämällä.

Aiemmat vuosi­kymmenet ovat osoittaneet, että työ­elämän laadun heikkenemiseen voidaan puuttua: kiirettä ja henkistä rasittuneisuutta on voitu vähentää ja pätkätöiden tai halpatöiden yleistyminen on voitu pysäyttää.

Työolojen historia­katsaus osoittaa kuitenkin ainakin yhden asian, jossa muutos on ollut huonompaan suuntaan. Varsin suurelle osalle ikääntyneistä (yli 55-vuotiaista) ei tunnu löytyvän nykyisessä taantuma­tilanteessa töitä, mutta ei myöskään varhais­eläkkeelle siirtymisen mahdollisuuksia – kuten aiemmin.

Ongelma vain pahenee, kun eläkkeen ala­rajaksi tulee 65 vuotta. Tässä on eräs esimerkki ongelmasta, johon julkisen keskustelun ja työ­politiikan avulla tulisi nyt nopeasti puuttua.

 

Kirjoittaja on tutkimus­päällikkö Tilastokeskuksen väestö- ja elinolotilastot -yksikössä. Hän on tehnyt pitkän kansallisen ja kansainvälisen työuran työelämän tutkijana.

 

Kirjallisuutta:

Atkinson, John 1987. Flexibility or Fragmentation? The United Kingdom labour markets in the 1980s. Labour and Society. Vol.12, No 1.

Bauman, Zygmunt 2001. The Individualized Society. Polity Press 2001.

Beck, Ulrich 1992. Risk Society. London: Sage.

Beck, Ulrich & Giddens, Antony & Lash, Scott 1995. Nykyajan jäljillä. Tampere: Vastapaino.

Gustavsen, Björn 1990. Vägen till bättre arbetsliv. Stockholm: Arbetslivscentrum.

Gallie, David 2003. The quality of working life: Is Scandinavia different? European Sociological Review 19 (1).

Green, Francis 2006. Demanding work. The paradox of job quality in the affluent economy. Princeton University Press.

Julkunen, Raija 1984. Nainen suomalaisessa työnsosiologiassa. Sosiologia 2/1984.

Karasek, Robert 1979. Job demands, job decision latitude and mental strain: Implications for job redesign. Administrative Science Quarterly, Vol. 24. 1979.

Kirjonen, Juhani 2010. Ulos rautahäkistä – Metelin historia. Jyväskylä: Likes.

Rifkin, Jeremy 1995. The End of Work. New York: Tarcher/Putnam.

Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija 2014. Työolojen muutokset 1977 – 2013. Helsinki: Tilastokeskus.

Työolokomitean mietintö. Komiteanmietintö 1991:38.

Tilaa Tieto&trendit-juttukooste sähköpostiisi

Kommentit

Lue samasta aiheesta:

Artikkeli
20.9.2017
Marianne Keyriläinen

Robotit, tekoäly, big data, algoritmit, digitaaliset alustat, 3D-tulostus – asiantuntijoiden mukaan työ on suuressa murroksessa. Uusi teknologia ja digitalisaatio muuttavat tapojamme oppia, työskennellä, toimia ja kommunikoida. Niiden myötä uusiutuvat myös käsityksemme työstä ja työnteosta. Perinteisiä tehtävä- ja ammattirakenteita muuttuu ja vanhoja tehtäviä häviää sekä uusia syntyy.

Artikkeli
21.10.2015
Anna Pärnänen

Koulutuksesta ja ammatista riippumatta itsensätyöllistäjien tulotaso jää alhaisemmaksi kuin palkansaajilla. Joillakin aloilla kuten tietotyössä ja rakentamisessa itsensä­työllistäjien tulotaso saattaa muodostua korkeaksikin.

Blogi
22.5.2015
Anna-Maija Lehto

”Lähes jokainen joutuu työuransa aikana vaihtamaan ammattia ja kouluttautumaan uudelleen”. Näinhän meille vakuutellaan, mutta usein hoettu väite ei saa tukea Tilastokeskuksen työolotutkimusten tuloksista.

Blogi
16.12.2014
Anna-Maija Lehto

Suomalaisen työelämän synkkyyttä toistellaan nyt tiheään. Synkistely on jotenkin hämmentävää, sillä juuri julkistetut tulokset työoloista antavat aivan toisenlaisen kuvan työelämän tilasta. Vaikka epävarmuus on lisääntynyt, monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan.

Artikkeli
10.4.2014
Anna-Maija Lehto

Tuoreimman työolotutkimuksen mukaan yli 50-vuotiaista palkansaajista yhä useampi arvioi jäävänsä eläkkeelle vanhempana kuin 63-vuotiaana. Osuus on kasvanut tuntuvasti – lähes 10 prosenttiyksikköä – pelkästään vuodesta 2008.