Linnuntieltä oikeille teille

  1. Työmatkan pituutta voi mitata monella tavalla
  2. Valtaosa työmatkoista on verraten lyhyitä
  3. Kotiosoitteessa työskentelevistä yli 70 prosenttia on miehiä
  4. Keskimääräiset työmatkat ovat pidentyneet
  5. Kotikunnassaan työskentelevällä voi olla pidempi työmatka kuin naapurikuntaan pendelöivällä
  6. Työmatkan pituus vaihtelee asuinpaikan mukaan
  7. Työmatkat mutkittelevat Järvi-Suomessa
  8. Miehen työmatkakilometri on naisen 820 metriä
  9. Perheelliset ja hyvätuloiset matkaavat pisimpään
  10. Aineiston ongelmia ja jatkotutkimustarpeita
  11. Lähteet:

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Aineiston ongelmia ja jatkotutkimustarpeita

Rekisteripohjaiset kokonaisaineistot tarjoavat ainutlaatuisen tietovarannon työmatkojen ja työmatkaajien analysointiin. Analyysiohjelmien kehittyessä voidaan paikkatietoja hyödyntää yhä monipuolisemmalla tavalla eri ilmiöiden kuvailemisessa. Aineiston vahvuutena ovat kattavuuden lisäksi muun muassa aikasarjat ja alueellinen tarkkuus. Lisäksi henkilöihin voidaan liittää useita eri taustamuuttujia, kuten ikä, sukupuoli ja koulutus. Teitä pitkin laskettavia rekisteripohjaisia työmatkoja voidaan jatkossa hyödyntää esimerkiksi suunnittelussa ja päätöksenteossa. Toisaalta on myös tunnistettava aineiston ominaispiirteet, rajoitteet sekä mahdolliset virhelähteet.

Työmatkojen pituuksiin henkilökohtaisena valintana vaikuttavat hyvin monet työmarkkinoihin, yksilöön, yhdyskuntarakenteeseen ja jopa suhdanteisiin liittyvät seikat, joiden pohjalta päädytään yleensä erilaisiin kompromisseihin. Työpaikkojen ja asuinalueiden rakentaminen toistensa läheisyyteen tuottavat varmasti jonkin verran lisää ihan lyhyitä työmatkoja, samoin kuin kaupunkikeskustojen tiivistäminen. Uusi raideyhteys saattaa pidentää työmatkoja, kun yhä useampi päättää muuttaa kauemmas radan varteen. Myös lapsiperheiden hakeutuminen keskusta-alueiden reunamille pidentää työmatkoja. Työmatkan pituuden ja sujuvuuden kipurajat määrittävät erilaisia yksilöllisiä ratkaisuja: Vaihdetaanko työpaikkaa tai asuinpaikkaa? Siirrytäänkö etätöihin?

Kaikilla työllisillä ei ole vakituista toimipaikkaa, jossa he työskentelevät ja johon heidät voitaisiin tilastollisesti yhdistää. Tällaisia henkilöitä ovat mm. vuokratyöntekijät, tietyillä toimialoilla työskentelevät ja liikkuvaa työtä tekevät. Tilaston laadintavaiheessa joudutaan ratkaisemaan erilaisten päättelysääntöjen avulla henkilön työpaikka vain asuinkunnan tasolla. Puuttuvia työmatkatietoja oli aineistossa vuonna 2010 yhteensä 219 000 henkilöllä eli noin yhdeksällä prosentilla työllisistä.

Arjen näkökulmasta samanpituiset matkat eivät välttämättä toteudu tasavertaisesti. Omalla autollaan kulkevalle 20 kilometriä saattaa tuntua ikuisuudelta Helsingin ruuhkissa, mutta sujua yhdessä hujauksessa Rovaniemellä.

Luonnollinen seuraava askel työmatkojen tutkintaan on rekisteriperusteisten työmatkojen aikalaskenta. Tehtävässä on kuitenkin vielä haasteita erilaisten parametrien osalta, esimerkiksi tieosuuksien ruuhkaisuuden vaikutus läpimenoaikoihin. Uraauurtavaa tutkimusta matka-aikojen laskennassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, on toteutettu Aalto-yliopiston MetropAccess-hankkeessa (MetropAccess 2013). Myös työssäkäyntialueiden laadintaan voitaisiin soveltaa teitä pitkin laskettuja työmatkoja hallinnollisten pendelöintivolyymien sijaan. Lisäksi, etenkin pääkaupunkiseudulla, voitaisiin laskea vaihtoehtoisia työmatkoja kevyenliikenteen väyliä pitkin.

 

Pääkaupunkiseudun työmatkat
 Pääkaupunkiseudun asukkaiden työmatkojen mediaanipituuksia voidaan tutkia myös osa-aluetasolla. Oheisessa kartassa pääkaupunkiseudun osa-alueet värittyvät viuhkamaisesti keskusta-alueelta seudun reunoille päin.
Työmatkat pitenevät siirryttäessä mihin tahansa suuntaan poispäin Helsingin keskusta-alueelta.
Lyhyimmät työmatkojen mediaanipituudet (alle 8,5 km) ovat alueella, joka ulottuu pohjoisessa Pirkkolaan ja Oulunkylään, lännessä Tapiolaan ja idässä Herttoniemeen. Pisimmät työmatkat ovat pääkaupunkiseudun reuna-alueilla, joista on pitkä etäisyys Helsingin keskustaan. Kuitenkin esimerkiksi Vantaalla sijaitsevan Korson työmatkoista 44 prosenttia oli kotikaupungin sisäisiä. Kartassa näkyvät harmaalla ne osa-alueet Vantaalla, joista tehtiin alle 50 työmatkaa.

 

Työmatkan pituuden laskemisen käsitteitä ja työkaluja
Lineaarinen etäisyys asuinpaikan ja työpaikan välillä voidaan laskea Pythagoraan lauseella suoraviivaisesti kahden pisteen mukaan. Tällöin saadaan selville niin sanottu linnuntie-etäisyys: suorin mahdollinen reitti.
Kun henkilöltä kysytään hänen työmatkansa pituutta, käyttää hän yleensä määrittelyyn etäisyyttä teitä pitkin laskettuna. Työmatkat teitä pitkin olivat Suomessa vuonna 2010 keskimäärin 1,28 kertaa niin pitkiä kuin linnuntie-etäisyydet.
Kaikilla kiinteistöillä, esimerkiksi virastoilla, omakotitaloilla sekä teollisuuskiinteistöillä, on yksilöivä rakennustunnus.
Työ- ja asuinrakennuksilla on myös karttakoordinaatit, joiden perusteella on voitu laskea suoraviivaisia linnuntie-etäisyyksiä.
Henkilöiden asuinpaikka määräytyy väestötietojärjestelmän mukaisesti. Väestötietojärjestelmässä on rekisteröitynä muun muassa henkilöiden itsensä ilmoittamat osoitetiedot.
Työssäkäyntitilastossa yhdistetään työlliset toimipaikkoihin, joilla on tarkka sijaintiosoite.
Työ- ja asuinpaikan välisen etäisyyden laskemiseen teitä pitkin on käytetty Liikenneviraston Suomen tieverkoston kattavaa vuoden 2013 Digiroad-aineistoa, jossa ovat mukana sekä yksityiset että yleiset (valtion ja kuntien) tiet. Laskennassa on etsitty lyhintä reittiä kotipisteestä työpaikkapisteeseen tieverkon toiminnallisuusluokan hierarkiaa hyödyntäen. Käytetty menetelmä painottaa korkeampia teiden toiminnallisuusluokkia, esimerkiksi pääväyliä. Tällöin valituksi ei välttämättä tule lyhin reitti.
Pienellä osalla työllisistä on nollan kilometrin työmatka eli työpaikka ja asuinpaikka sijaitsevat samassa paikassa.
Yli nollan, mutta alle 300 metrin työmatkojen mittaamisessa ei käytetä tieverkostotietoja vaan asuinpaikan ja työpaikan lineaarista etäisyyttä.

 

Paikkatietoihin perustuva alueluokitus
 Alueiden kaupunki- tai maaseutumaisuutta on hankala kuvata hallinnollisten alueluokitusten mukaan. Kuntaliitosten myötä kuntien pinta-alat suurenevat, ja niitä on yhä vaikeampi luokitella yksiselitteisesti kaupunkeihin tai kaupunkimaisiin kuntiin ja maaseutumaisiin kuntiin.
Suomen ympäristökeskus on yhteistyössä Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kanssa pyrkinyt paikkaamaan tätä ongelmaa kehittämällä uuden kuntarajoista riippumattoman, paikkatietoihin pohjaavan alueluokituksen (ks. Helminen ym. 2013). Paikkatietoihin perustuvan luokituksen avulla pystytään aiempaa tarkemmin erottelemaan kaupunkialueet maaseutumaisista alueista, sillä luokituksen muodostamisessa käytetty aineisto ei ole riippuvainen hallinnollisista alueluokituksista.
Luokituksessa alueet on jaoteltu kaupunki- ja maaseutualueisiin sekä näiden alaluokkiin.
Kaupunkialueet on määritelty rajaamalla yli 15 000 hengen keskustataajamat ja näiden lähitaajamat. Nämä puolestaan on luokiteltu aluetehokkuuden mukaan edelleen sisempään ja ulompaan kaupunkialueeseen ja kaupungin kehysalueeseen.
Maaseutualueiden luokittelu on tehty kaupunkialueiden tunnistamisen jälkeen:
  • Maaseudun paikalliskeskukset tunnistetaan väestöntiheyden, työpaikkojen ja väestön määrän sekä aluetehokkuuden perusteella.
  • Kaupungin läheisen maaseudun tunnistaminen perustuu jo rajattuihin kaupunkialueisiin ja mm. kaupunkeihin suuntautuvaan työssäkäyntiliikenteeseen.
  • Ydinmaaseudulle on tyypillistä maatalousvaltaisuus sekä suhteellisen suuri etäisyys keskuksiin.
  • Harvaan asuttu maaseutu on harvaan asuttua aluetta, jonka yleisin maankäyttöluokka on suo tai metsä.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 9.12.2013