Asiantuntija-artikkelit ja ajankohtaisblogit
Sivuston näkymät

Ekonomystiikkaa 2: Niukkuuden vai runsauden maailma?

2.1.2023
Kuva: Istock

Taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930, että 2000-luvun alussa pääoman ja tuottavuuden kasvu ja teknologinen edistys mahdollistaisivat kaikkien perus­tarpeiden tyydyttämisen niin ettei kenenkään tarvitsisi työskennellä viittätoista viikko­tuntia enempää.

Keynesin edellyttämät tuottavuus­rajat on ylitetty ajat sitten. Työllisyyden ja työtuntien kasvua tavoitellaan silti hampaat irvessä, ja työurien pitäisi pidentyä jotta eläkepommi ei räjähdä.

”Vaikuttaa siltä, että ihmiskunta ei ole vielä valmis eläköitymään”, kirjoittaa antropologi James Suzman tuoreessa teoksessaan Työn historia – Mihin käytämme aikamme? (SKS 2022)

Kirja käy elävästi läpi ihmiskunnan tekemän työn historian. Liikkeelle lähdetään satojen tuhansien vuosien takaisista metsästäjä-keräilijöistä. Lopulta tullaan tähän nyky­aikaiseen työhön, jota teoksen viimeisiä sivuja lukiessani teen etänä tori­kahvilasta käsin.

1900-luvun alkupuolen sosiaali­antropologisen käsityksen mukaan elämä ”primitiivisissä” yhteis­kunnissa oli jatkuvaa taistelua niukkuutta vastaan. Myös Keynesin lähtökohta oli klassisten ekonomistien niukkuus­ongelma, jonka mukaan ihmisiä ajaa kuilu rajattomien tarpeiden ja rajallisten resurssien välillä.    

Nykyisin tiedetään, että metsästäjä-keräilijät eivät jatkuvasti eläneet nälkä­kuoleman partaalla.

”He olivat päinvastoin hyvin ravittuja, elivät pitempään kuin useimpien maatalous­yhteiskuntien jäsenet, tekivät töitä harvoin yli viittätoista tuntia viikossa ja käyttivät valtaosan ajastaan lepoon ja omaksi ilokseen”; Suzman kirjoittaa.

Tämä oli mahdollista, ”koska he eivät säännön­mukaisesti varastoineet ruokaa, eivät juurikaan tavoitelleet omaisuutta tai statusta ja tyydyttivät työllään yksinomaan lyhyen aikavälin aineellisia tarpeitaan”.

Kuulostaa vähän paratiisilta. Lankeemus tuli sitten maanviljelykseen siirtymisen myötä.

”Kun Euroopan ja Aasian metsästäjä-keräilijä­populaatiot alkoivat ajoittain varastoida ruokaa ja järjestivät työvuottaan toisistaan eroavien vuoden­aikojen mukaan, ne ottivat tärkeän askeleen kohti pitkäaikaista ja selvemmin tulevaisuuteen tähtäävää suhdetta työhön.”

Samalla kehittyi uudenlainen, nykyistä talous­ajatteluamme muistuttava suhde niukkuuteen.

Suzmanin mielestä onkin ”jossain määrin kohtalon ivaa, että vasta maapallon alettua lämmetä 18 000 vuotta sitten ihmiskunta otti ensimmäiset ratkaisevat askeleensa kohti elintarvike­tuotantoa ja loi siten pohjan lajimme jatkuvasti kasvavalle energia­jalanjäljelle ja työ­hulluudelle”.

Paradoksaalisesti maatalous­yhteiskuntien parantunut tuottavuus johti ns. malthusilaiseen ansaan: ruokatuotannon kasvaessa lisääntyi kohta väestökin, seurauksena nälkäkriisi. Vauraus oli hetkellistä, niukkuudesta tuli lähes jatkuva ongelma.

Suzmanin mukaan ne sadat maanviljelijä­polvet, jotka elivät ennen fossiilisten poltto­aineiden vallankumousta, maksoivat hinnan meidän nykyisestä pidentyneestä elinajan­odotteestamme ja paisuneesta vyötärön­mitastamme. Hintana oli kestää ”elämää, joka oli enimmäkseen lyhyempi, ankeampi ja raskaampi kuin meidän ja melko varmasti kovempi kuin heitä edeltäneiden metsästäjä-keräilijöiden elämä.”

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Paluu metsästäjä-keräilijöiksi ei ole mahdollista kahdeksan miljardin ihmisen maailmassa.

Se ei olekaan kirjan pointti. ”Jos kerran ihmiskunnan historiassa muinaiset edeltäjämme eivät suinkaan ajatelleet elämänsä niukkuutta siinä määrin kuin me nykyisin, työ on paljon muutakin kuin niukkuus­ongelman ratkaisemista.”

Suzmanin mielestä taloustieteessä sivuutetaan kaksi asiaa: se että ainoa työn ja vapaa-ajan välinen ero on usein konteksti ja se maksetaanko asian suorittamisesta palkkaa.

Entisajan keräilijälle metsästys oli työtä, nykyään useimmille harrastus. Samoin kuvittajalle piirtäminen on työtä, mutta miljoonille harrastaja­taiteilijoille vapaa-ajan puuhaa.  

Viime vuosisadan luetuin taloustieteilijä John Kenneth Galbraith uskoi USA:n kaltaisten kehittyneiden talouksien ratkaisseen niukkuusongelman. Galbraithin kuuluisin kirja vuodelta 1958 olikin nimeltään Runsauden yhteiskunta.

Galbraith pani merkille, että Amerikassa kuolee enemmän ihmisiä ylen­syömiseen kuin nälkään, ja uskoi useimpien amerikkalaisten mielihalujen olevan yhtä keino­tekoisia kuin niiden tyydyttämiseksi ostetut tuotteet. Hän arvioi tuotteiden valmistajien ja mainostajien juonittelun olevan syypää keinotekoisiin tarpeisiin. (Toisaalta Galbraith piti taloustiedettä ”hyödyllisenä keinona työllistää talous­tieteilijöitä” eli ei kovinkaan suuressa arvossa).

Niin Keynes kuin Galbraithkin olivat vähintäänkin optimisteja tuottavuuden ja automaation suhteen. Keynes uskoi, että tulevaisuudessa – siis meidän aikanamme – rahan hankkimista itse­tarkoituksena pidettäisiin ”jossain määrin tympeänä sairaalloisuutena”. Galbraith puolestaan arveli, että siirtymä niukkuuden taloustieteestä runsauden talous­tieteeseen tapahtuisi luonnollisesti ja kehitystä ohjaisivat ihmiset, jotka luopuisivat vaurauden tavoittelusta ja ryhtyisivät tekemään arvokkaampaa työtä. 

Olivatko nämä viime vuosisadan suuret ekonomistit myös suuria utopisteja?

James Suzman arvelee, että Galbraith ja Keynes olivat kukaties oikeassa siinä, että muutos on jo käynnissä. ”Teollisuusmaiden millenniaalit haluavat nykyisin tyypillisesti työn, jota ’rakastavat’, sen sijaan, että opettelisivat pitämään työstä, jonka saavat.”     

Suzman ei kuitenkaan usko automaation – tai sen nykyaikaisemman version, tekoälyn – riittävän katalyytiksi Keynesin visioimiin muutoksiin. Paljon toden­näköisempinä muutoksen liikkeelle sysääjinä hän näkee vaikkapa ”samankaltaisen nopean ilmaston­muutoksen, joka antoi kimmokkeen maanviljelyn keksimiselle”, tai pandemian, joka paljastaa ”työkulttuurimme vanhentuneen ja saa meidät kysymään, mitkä ammatit ovat oikeasti arvokkaita…”

Kirjansa päätarkoituksena Suzman pitää sen kuristusotteen löysäämistä, joka niukkuuden taloustieteellä on ollut työelämäämme.

”Kun ymmärrämme, että monien talous­instituutioidemme ydinoletukset ovat lähtöisin maatalouden vallan­kumouksesta ja että ne ovat kaupungistumisen vahvistamia, vapaudumme kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa meillä on monenlaisia uusia, kestävämpiä mahdollisuuksia. Sitten olemme vapaita tarttumaan haasteeseen ja valjastamaan levottoman tarmomme, tavoite­hakuisuutemme ja luovuutemme kohtalomme muokkaamiseen.”

Mutta ehkä Suzman – tai tämä etätyöntekijä huvenneen pahvikahvinsa ääressä – on ymmärtänyt kaiken ihan väärin. Lukekaa itse, Työn historia on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu teos ja sen pohjalta voi tehdä monenlaisia päätelmiä.   

Mitä teettekin, työksenne tai muuten vain, tarmokasta ja luovaa Uutta Vuotta 2023! 

 

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja. 

Blogikirjoitukset eivät ole Tilastokeskuksen virallisia kannanottoja. Asiantuntijat kirjoittavat omissa nimissään ja vastaavat kukin omista kirjoituksistaan.

Lue samasta aiheesta:

Artikkeli
23.5.2022
Johanna Lahtela, Marjut Pietiläinen

Kokemukset kiireestä ja työn kuormituksesta korona-aikana eroavat niin lähi- ja etätyötä tekevien kuin eri alojenkin välillä. Muutokset pandemiaa edeltävään aikaan nähden ovat yleisellä tasolla pieniä, mutta yksittäisten palkansaajien kokemuksissa on viitteitä polarisaatiosta. Joidenkin kohdalla työ on kuormittanut entistä enemmän, toisilla työtilanne on keventynyt.

Blogi
18.10.2021
Hanna Sutela

Keväällä 2021 etätyötä tehneistä palkansaajista 90 prosenttia haluaisi tehdä etätyötä jatkossakin vähintään neljäsosan työajastaan. Jo aiemmin etätyötä tehneistä, mutta sitä lisänneistä 66 prosenttia haluaisi tehdä etätyötä enemmän kuin ennen pandemiaa. Tiedot käyvät ilmi Koronan vaikutukset työelämään -tiedonkeruun tuloksista.

Blogi
8.6.2021
Pertti Taskinen

Johtajat tekevät yleensä muita palkansaajia pidempää työviikkoa. Kaikista kokoaikaisista palkansaajista vain 0,4 prosenttia työskentelee 60 tuntia tai enemmän. Säännöllisen työajan hahmottaminen voi joissakin tehtävissä olla hankalaa työn läikkyessä myös vapaa-ajalle.

tk-icons