Väestöpolitiikkaa I:
Julkaistu: 14.11.2003
Kun väestönkehitystä alettiin ohjailla
Väestöpolitiikka määritellään pyrkimyksiksi ja toimenpiteiksi, joiden tarkoituksena on vaikuttaa syntyvyyteen, kuolevuuteen, avioituvuuteen ja muuttoliikkeeseen siten, että väestönkehitys on yhteiskunnan kehityksen kannalta suotava.
Koska väestönkehitys riippuu yhteiskunnan taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä, niin väestöpolitiikan määritteleminen itsenäiseksi "politiikaksi" on usein vaikeaa. Varsinkin rajanveto esimerkiksi perhepolitiikan, työvoimapolitiikan, asuntopolitiikan, sosiaalipolitiikan, asuntopolitiikan ja aluepolitiikan välillä ei ole kovin selkeä. Näissä kaikissa, kuten muissakin poliittisissa toimissa, keskeisenä tekijänä ovat väestön määrä, sen ikä-, sukupuoli- ja siviilisäätyrakenne sekä se, miten väestö on alueellisesti sijoittunut
Kun Rooman keisarin Augustuksen aikanaan säätämien lakien Lex Julia ja Lex Papia Poppaea perusteella kaikkien piti avioitua, saada lapsia, leskien ja eronneiden avioitua uudelleen, ja suuriperheiset saivat etuoikeuksia, niin siinä oikeastaan jo luotiin perusta valtion harjoittamalle väestöpolitiikalle. Tavoitteena oli lisätä väestön - ja sotilaiden - määrää.
Kokonaishedelmällisyysluku ja tukien maksamisen alkamisvuodet
Suur-Suomi jää syntymättä
Keskustelu Suomen väestönkehityksestä on hyvä esimerkki väestöpoliittisen ajattelun leviämisestä ja muuttumisesta vuosien mittaan.
Kun vuonna 1934 silloinen Tilastollinen Päätoimisto julkaisi ensimmäisen väestöennusteensa, siinä todettiin, että Suomen väestö ei koskaan saavuta neljän miljoonan rajaa. Väestöennuste oli tehty aivan uudella tavalla; siinä oli otettu huomioon muun muassa ikärakenteen kehitys. 1930-luvun alussa alkanut voimakas syntyvyyden aleneminen heijastui tulevaisuuteen.
Väestöennusteen tulosten tulkinnassa keskeisenä oli huoli tulevaisuudesta - oli osoitettu, että maailmassa on yksi maa, jossa väestö alkaakin vähetä. Huolta ei hämmentänyt vuonna 1939 julkaistu uusi laskelma, jossa väestön määrän arvioitiin ylittävän neljän miljoonan asukkaan rajan, mutta vain hetkellisesti - sen jälkeen "kansa kuolee sukupuuttoon".
Väestöliitto avuksi
Kun Väestöliitto vuonna 1941 perustettiin, sen keskeisenä tavoitteena oli syntyvyyden lisääminen ja "hiipivän väestönkasvun vähenemisen pysäyttäminen". Vaikka Väestöliiton keskeisenä väestöpoliittisena tavoitteena oli selkeä väestön määrän kasvattaminen, sen toiminta jo aluksi suuntautui monille muille alueille, jotka vaikuttivat väestön hyvinvointiin. Tällä toivottiin olevan vaikutusta myös väestönkehitykseen.
Väestöliitosta tulikin monien niiden uudistusten esitaistelija, joista nykyisin voidaan nauttia. Näiden joukosta voi poimia perheitä suosivat verouudistukset, lapsilisäjärjestelmän, aravalainat ja lasten hoitotuen. Nämä kaikki suosivat perheitä, ja niillä varmasti oli vaikutusta tulevaan väestönkehitykseen. Joka tapauksessa elämme maassa, jonka hedelmällisyys on teollistuneiden maiden korkeimpia. Väestöliiton tavoite on ainakin siltä osin toteutunut - tosin ennakoitua pienempänä.
Ovatko lapsitalkoot tarpeen?
Suomi on tällä hetkellä tilanteessa, jossa työvoimapula uhkaa ja vanhuuseläkeläisten määrä nousee tulevina vuosina maailmanennätysluokkaa. Pääministerimme kannanottoa lapsitalkoista voidaan pitää väestöpoliittisena kannanottona. Mutta tuo ehdotus ei ainakaan tuo helpotusta näkyvissä olevaan työvoimapulaan eikä ikääntyvien määrän kasvuun. Aina on muistettava, että syntyvyyden nostamiseen tähtäävien toimenpiteiden tulokset näkyvät vasta pitkällä tulevaisuudessa. Työvoimapulan ja ikääntyvän väestön ongelmat täytyy ratkaista muulla tavalla.
Syntyvyyteen vaikuttamista
Väestöpolitiikka kytkeytyy aika paljon syntyvyyden kehitykseen vaikuttamiseen. Kuten Suomessa niin muuallakin maailmalla puhuttiin aluksi vain keinoista, joilla syntyvyys saadaan nousemaan - mutta se laski alle väestön uusiutumistason. Sitten eteen tuli kehitysmaiden itsenäistyminen ja havahduttiin liiallisen väestönkasvun tuomiin ongelmiin.
Väestöpoliittinen keskustelu muuttui, ja ristiriita oli ilmeinen. Kun teollistunut maailma kamppaili alenevan syntyvyyden kanssa ja haluttiin lisää lapsia, niin kehitysmaissa tilanne oli päinvastainen - teollistunut maailma halusi sinne vähemmän lapsia.
Väestöpoliittisessa keskustelussa nykyisin yhä enemmän korostetaan yksilön vapautta valita perheenkoko. Valtio vain luo mahdollisuudet siihen huolehtimalla esimerkiksi tietyistä etuisuuksista lasten synnyttäjille ja perheenperustajille.
Väestöpolitiikka voidaankin jakaa kahteen osaan: puhutaan syntyvyyttä lisäävästä (pronatalistisesta) väestöpolitiikasta ja toisaalta syntyvyyttä ehkäisevästä (antinatalistisesta) väestöpolitiikasta. Nämä toteutetaan perhesuunnittelulla. Näistä esimerkkejä seuraavassa numerossa.
Mauri Nieminen
Päivitetty 14.11.2003
Lisätietoja:sähköposti: tietoaika@tilastokeskus.fi