Tämä on arkistosisältöä, jota ei enää päivitetä.

Siirry ajantasaiselle Tilastotieto-sivulle.

Mitä vapaa-aika on?

Jo vuosikymmeniä on puhuttu siitä, että vapaa-aika lisääntyy, on puhuttu jopa vapaa-ajan yhteiskuntaan siirtymisestä. (esim. Seabrook 1988) Tämä puhe on liittynyt paljolti työssä tapahtuneiden muutosten ennakointiin, mutta myös tiettyyn epäilyyn, että yhteiskunnallinen painopiste olisi muuttumassa vapaa-aikaa kohti. Esimerkiksi talousneuvoston raportissa vuonna 1972 todetaan: "Ajattelutapoja on ilmeisesti kyettävä muuttamaan tilanteessa, jossa vapaa-aika alkaa selvästi dominoida yhteiskunnassa ajankäyttöä." (ks. Marjomaa 2000) Useimmiten lisääntyneen tai mahdollisesti lisääntyvän vapaan ajan käyttö on herättänyt huolta. Huoli on liittynyt paljolti siihen "absoluuttiseen moraaliseen arvoon joka työlle on annettu, työn ylemmyyteen/paremmuuteen suhteessa vapaa-aikaan, pelkoon ajan tuhlaamisesta, pelkoon, että on tuottamaton (being unproductive)." (Sennett 2003). Richard Sennett tarkentaa historioitsija Johan Huizingaan viitaten, että "tämä on arvo joka valtasi 1800-luvulla koko yhteiskunnan läpikotaisin, niin rikkaat kuin köyhätkin". (emt.) Sen moraali-ilmaston juuret, jota nykyiset käsitykset ja puhemaailmat heijastavat ja kommentoivat, löytyvät jo varsin kaukaa.

1900-luku ja yhteiskunnan muuttuminen palkkatyövaltaiseksi on tuonut työn ja vapaa-ajan moraaliin uusia sävyjä. Karkeasti voi sanoa, että palkkatyöyhteiskunta toi vapaa-ajan sinänsä sallituksi, mutta kiinnitti sen käsitteenä työhön. Vapaa-aika oli hyvä ja sallittu, mutta juuri työhön sidottuna ja työtä palvelevana. Vapaa-aika sellaisena käsitteenä ja ilmiönä, jona me sen tunnemme kiinnittyy siis vahvasti modernin palkkatyöyhteiskunnan syntyyn ja kehittymiseen. Se liittyy myös prosessiin, jossa eri elämänalueet ovat funktionaalisesti eriytyneet. Vapaa-ajan tuli virkistää ja palauttaa työstä, mutta myös tuottaa korkeatasoisia ja vastuullisia kansalaisia. Chris Rojek (1997) epäilee, että nykyisen - kuten hän kutsuu - postfordistisen yhteiskunnan olosuhteet uhkaavat vapaa-aika käsitteen käyttökelpoisuutta sosiaalisen elämän merkityksellisenä kategoriana. Sen aika näyttää; uusia sisältöjä - nautintoa, tuhlausta - se on jo saanut kulutusyhteiskunnan syventyessä viime vuosikymmeninä.

Vapaa-aika kuuluu niihin modernin yhteiskunnan käsitteisiin joilla on määritelty elämän järjestystä, joilla on asetettu normeja hyvään elämään ja tuotettu elämisen moraalia. Koko vapaa-ajan käsite liittyy moraalipolitiikan, biovallan piiriin. Se liittyy niihin käsitteisiin, joiden avulla on liikuteltu niin kansalaisten tai väestön ruumiita kuin sielujakin. (esim. Saarikangas 2002, Hänninen ym. 1997). On vaikea kuvitella, että tällainen käsite olisi syntynyt muunlaisessa yhteydessä tai muunlaisessa yhteiskunnassa. Vapaa-aika ei siis ole faktuaalinen, mutta kylläkin jonkinlaiseen abstraktiin instituutioon liittyvä käsite (vrt. Giddens 1995). Vaikka yhteiskunta on muuttunut, on oletettavaa, että käsitteen perusluonne on pääosin säilynyt. Siksi se on luonteeltaan koko ajan liikkuva ja konteksteissaan muotoutuva, ja saattaa myös toimia ilmapuntarin lailla yhteiskunnan muutosta heijastellen ja jopa ennakoiden.

Lähteet:
Giddens, A. (1995): Elämää jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Beck, U., Giddens, A., Scott, L. (1995): Nykyajan jäljillä. Vastapaino, Tampere.
Hänninen, S., Karjalainen, J. (toim.) (1997): Biovallan kysymyksiä. Kirjoituksia köyhyyden ja sosiaalisten uhkien hallinnoimisesta. Gaudeamus, Helsinki.
Marjomaa, P. (2000): Tilastokeskus 1971-2000. Tilastokeskus, Helsinki
Rojek, C. (1997): Leisure Theory: Retrospect and Prospect. Society and Leisure 20(2).
Saarikangas, K. (2002): Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Seabrook, J. (1988): The Leisure Society. Basil Blackwell, United Kingdom.
Sennett, R. (2003): Respect in a World of Inequality. New York - London: W.W. Norton & Company.

 

 


Päivitetty 9.6.2004