Tämä on arkistosisältöä, jota ei enää päivitetä.

Siirry ajantasaiselle Tilastotieto-sivulle.

Kulttuuri-indikaattorien politiikkaa

Koko dokumentti sivutettuna


Kirjoittaja: Sari Karttunen on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä ja kulttuuripolitiikan dosentti Jyväskylän yliopistossa. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2010.

Nykyisin indikaattorit tunkeutuvat kaikille yhteiskunnan ja ihmiselämän alueille. Kulttuuripolitiikallekaan eivät riitä pelkästään tarjontaa, kävijöitä ja rahoitusta kuvaavat tilastot. Politiikan tueksi olisi kyettävä mittaamaan kulttuurin laajaulotteisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia.

1990-luvulla liikkeelle lähtenyt kolmas indikaattoriaalto ei osoita laantumisen merkkejä. Parhaillaan keskustellaan syyskuussa 2009 julkaistusta Stiglitzin komitean raportista, jossa tarkastellaan taloudellisen toiminnan ja yhteiskunnallisen edistyksen mittaamista. Euroopan unioni julkisti kuukautta aikaisemmin politiikkapaperin nimeltään BKT ja muut indikaattorit, ja siinäkin käsitellään bruttokansantuotteen täydentämistä ympäristö- ja sosiaali-indikaattoreilla.

Ivar Frønesin mukaan indikaattoreita tarvitaan nopeasti muuttuvien ja monimutkaisten ilmiöiden kuvaamiseen modernissa yhteiskunnassa, jossa edistystä tavoitellaan epävarmuuden ja riskien oloissa. Nykytilan hahmottamiseksi ja tulevaisuuden ennakoimiseksi eivät riitä pelkät tilastot vaan tarvitaan sellaisia järjestelmiä, jotka työstävät ja tiivistävät alati kasvavan tietomäärän poliittisiksi ohjenuoriksi. (Frønes 2007, 6.)

Indikaattoreita tehdään myös kansalaisia varten. OECD:n Istanbulissa vuonna 2007 järjestämässä konferenssissa Measuring and Fostering the Progress of Societies esitettiin julistus, jonka mukaan julkisen vallan toimien läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta edistävä indikaattoripohja tukee demokratiaa ja kansalaisten osallistumista.

Monissa maissa keskeisiä indikaattoreita on saatavilla internetissä; Suomessakin julkaistiin vuoden 2009 lokakuussa sadan yhteiskuntakehitystä kuvaavan indikaattorin kokoelma (findikaattori.fi). Valtioneuvoston kanslia tuotti nämä indikaattorit ministeriöiden ja Tilastokeskuksen kanssa.

Käsittelen artikkelissani indikaattorien laadintaa Tilastokeskuksen kulttuuritilastotyön näkökulmasta. Tätä työtä ohjaa virallisen tilaston normisto, joka korostaa puolueettoman ja monikäyttöisen tiedon tuottamista yhteiskuntakehityksestä. Toiseksi työhön vaikuttaa kulttuuritilastoinnin historiallinen ja toiminnallinen kytkös julkiseen kulttuuripolitiikkaan.

Kulttuuritilastoinnin indikaattorit

Kysymys indikaattoreista ajankohtaistui kaksi vuotta sitten, kun opetusministeriö pyysi Tilastokeskukselta asiantuntija-apua kulttuuripolitiikan "yhteiskunnallisen vaikuttavuuden" mittarien kehittämiseksi. Hankkeen päätavoite oli tuottaa valtiontalouden suunnittelu- ja seurantajärjestelmän edellyttämiä tunnuslukuja. 2000-luvulla uudistetussa tulosohjauksessa yhteiskunnallinen vaikuttavuus viittaa senkaltaisiin laajaulotteisiin tavoitteisiin kuin taloudellinen kasvu ja hyvinvointi.

Kulttuuritilastot ovat Suomessa - kulttuurisosiologisen ja kulttuuripoliittisen tutkimuksen ohella - kulttuuripolitiikan keskeinen tietopohja. Alan sektoritutkimus laajeni merkittävästi 1970-luvulla Kulttuuritoimintakomitean ehdotusten pohjalta.

Tilastokeskus teki kulttuuritilastoja yhteisrahoituksella opetusministeriön kanssa vuoteen 2007 saakka, ja sen jälkeen tilastojen tekoon tarkoitettu määräraha siirrettiin Tilastokeskukselle. Tilastotyön kytkös kulttuuripolitiikkaan on ollut vahva, mutta pyrkimyksenä on ollut tuottaa monikäyttöisiä, useisiin käyttötarkoituksiin soveltuvia tilastotietoja virallisen tilaston periaatteiden mukaisesti.

Indikaattorien tuottaminen on periaatteessa alusta asti kuulunut kulttuuritilastointiin. Samoihin aikoihin kun kulttuuritilastointi niin Suomessa kuin muissakin maissa pantiin alulle, keskusteltiin vilkkaasti sosiaali-indikaattoreista.

Unescon johdolla kehitetyn kulttuuritilastointikehikon ajateltiin olevan YK:n sosiaali- ja väestötilastokehikon osa, ja vastaavalla tavalla kulttuuri-indikaattoreita pidettiin sosiaali-indikaattorien alalajina. Vaativimmillaan indikaattorit ymmärrettiin yhteiskuntaelämän lainalaisuuksia kuvaaviin teoreettisiin malleihin kytkeytyvinä tunnuslukujärjestelminä, joiden avulla kehitystä oli tarkoitus suunnata ja seurata.

Kulttuuritilastointi rakennettiin 1970-luvulla kulttuurin demokratisoimisen ihanteen varaan, ja mahdollisuutta nauttia korkeatasoisesta taiteesta pidettiin jokaisen kansalaisen oikeutena. Tilastojen ja etenkin indikaattoreiden ajateltiin olevan välineitä, joiden avulla kehitystä ohjattiin kulttuurisuunnittelun asettamia päämääriä kohti.

Teoreettisiin malleihin pohjautuvia indikaattoreita ei kulttuurin alueella kuitenkaan pyritty kehittämään, vaan indikaattorien ajateltiin olevan suhde- ja keskiluvuiksi tiivistettyä tilastotietoa. Indikaattorien tuli kuvata kulttuurioloja, määritellä kulttuurisia ongelmia ja osoittaa kehityksen suuntaa.

Myös suomalaisessa kulttuuritilastoinnissa indikaattoreita on pidetty ensisijaisesti vertailuihin soveltuvina aikasarjoina ja suhdelukuina. Niiden sisältö on kytköksissä kulttuuripoliittisiin teemoihin, ja demokratian toteutumisen näkökulma on ollut vahvasti esillä.

Kansalaisten kulttuuriosallistumista on kulttuuritilastoissa tarkasteltu niin iän, sukupuolen, asuinpaikan, koulutuksen kuin sosioekonomisen asemankin mukaan. Kulttuuripolitiikan panoksia on kuvattu lähinnä kulttuuribudjetin ja julkisesti tuetun laitosverkon, ja tuotoksia kulttuuritarjontaa ja kävijämääriä koskevien tietojen avulla.

Sivun alkuun

Kulttuurin rahoituksen uudet perustelut

Kun kulttuuritilastot osoittivat 1970-luvulla, että kulttuurin saatavuus ei ollut tasa-arvoista, koettiin julkisen vallan väliintulo ja rahoituksen lisääminen oikeutetuiksi. Myös nykyisin melkoinen osa indikaattorityöstä kytkeytyy kulttuuripolitiikan perusteluun ja olemassaolon oikeutukseen; nyt indikaattoreita käytetään kulttuuripolitiikan uudistamistyössä.

Normatiiviseen ja universalistiseen kulttuurikäsitykseen nojaava, tarjontapainotteinen demokratisoimisen tavoite ei enää puhuttele. Tämänkaltaisen ajattelutavan - jota Eleanora Belfiore (2004) kutsuu kulttuuriseksi auktoriteetiksi - uskottavuus mureni postmodernistisen teorian ja kulttuurintutkimuksen myötä. Kulttuurin arvo ei enää ole kiistämätön, vaan se on kyettävä osoittamaan.

Kansainvälisessä taideneuvostojen kattojärjestössä (IFACCA) analyytikkona toiminut Christopher Madden (2005, 217) kehottaa kääntämään evidenssivaatimuksen kulttuurin eduksi. IFACCAssa on kehitelty niin kulttuurihallinnon toiminnan sisäistä suunnittelua ja seurantaa kuin politiikkasektorin oikeutusta palvelevia indikaattoreita. Tavoitteena on tarjota argumentteja kulttuurin julkisen rahoituksen tueksi sekä sektorin näkyvyyden ja painoarvon lisäämiseksi, ja tavoite tuodaan avoimesti julki.

Sivun alkuun

Indikaattorien voimalla syrjästä esiin

1980-luvulla alkanut keskustelu kulttuurin ja kehityksen suhteista on vaikuttanut kulttuuripolitiikan lisäksi myös tilastojen ja indikaattorien laadintaan. Unesco julkaisi vuonna 1995 Kulttuurin ja kehityksen maailmankongressin vaikutusvaltaisen raportin Moninaisuus luovuutemme lähteenä. Raportin esityksen mukaisesti Unesco laati maailman kulttuuriraportit vuosina 1998 ja 2000 - molemmissa oli runsaasti tilastoja metodologisine pohdintoineen.

Euroopan neuvoston piirissä syntyneessä raportissa Syrjästä esiin (1996) käsiteltiin seikkaperäisesti myös kulttuuripolitiikan ja kehityksen suhteita kuvaavia tilastoja ja indikaattoreita. Myös Colin Mercerin vuonna 2002 Ruotsin pankin juhlarahastolle tekemä selvitys indikaattoreineen Towards cultural citizenship on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota. Mercerin indikaattorit eivät ole yksittäisiä mittareita vaan laajoja teemoja, joita hänen mukaansa tulisi tarkastella arvioitaessa kulttuuripolitiikan panosta inhimillisen kehityksen edistämisessä.

Mercerin lähtökohtana ovat kulttuurisen kansalaisuuden ja kulttuuristen perusoikeuksien käsitteet sekä kestävän kehityksen periaate. Lisäksi hän painottaa hallinnan (governance) käsitettä, jonka hän kytkee neuvotteluvaltaisuuden kasvuun yhteiskunnassa. Hän vaatii eri osapuolten mukaan ottamista myös kulttuuriselvitysten ja -suunnitelmien sekä indikaattorien laadintaan. Kulttuuripolitiikan Mercer (2005, 10) tulkitsee osallistavaksi kansalaisten "resurssoimiseksi" siten, että saavutetaan hyvä yhteiskunta niin talouden kuin elämänlaadunkin osalta.

Indikaattorien avulla Mercer pyrkii edistämään kulttuurisen ulottuvuuden ja kulttuuripoliittisen näkökulman valtavirtaistamista. Hänen strategianaan on tehdä jatkuvaa selvitystä kulttuurin ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden keskinäisistä kytkennöistä ja tuottaa tästä aihepiiristä sekä määrä- että laatutietoa.

Kulttuurin nostaminen keskeiseksi politiikkateemaksi edellyttää myös sitä, että omaksutaan samat tutkimus-, analyysi- ja arviointimenetelmät - mukaan lukien indikaattorit - kuin muillakin sektoreilla. Yhdentymisessä ovat avuksi politiikan muutoksen käynnistäjät, niin sanotut politiikkakatalyytit, kuten kestävä kehitys, taloudellinen elvytys ja sosiaalinen koheesio sekä elämänlaatu; viimeksi mainittua Mercer pitää kaikkien katalyyttien äitinä. (Mercer 2005, 9-11.)

Sivun alkuun

Tavoitteiden ja mittarien yhteensovittaminen

Christopher Maddenin (2005) mielestä indikaattorityö parantaa kulttuuripolitiikan jäsentämistä. Kulttuuripolitiikan ongelmaksi on todettu, että sen päämäärät ja tavoitteet on ilmaistu abstraktisti ja epämääräisesti. Lisäksi uudet tavoitteet eivät yleensä korvaa aikaisempia, vaan ne tulevat niiden oheen. Eri kehitysvaiheet perusteluineen elävät rinnakkain, vaikka ne olisivat ristiriitaisia ja heijastelisivat erilaisia ideologioita. (Kangas 1999, 176; Bonet - Négrier 2003, 110.)

Christian Poirier (2005, 236) huomauttaa, että kulttuuripolitiikan tavoitteet ja niiden toteutumista kuvaavat indikaattorit eivät useinkaan käy yksiin: indikaattoripaketit laahaavat monesti kulttuuripolitiikan uudistusten perässä.

Isossa-Britanniassa on pyritty tuottamaan mittareita kattamaan myös kulttuuripolitiikan laajentumia. Työtä hankaloittaa se, että kulttuurin yhteydet identiteettiin, henkilökohtaiseen kehitykseen, yhteisöllisyyteen, sosiaaliseen koheesioon ja hyvinvointiin ovat vaikeasti hahmotettavia, ja niiden mittaaminen on vielä vakiintumatonta. (Poirier 2005, 237.)

Poirier (2005, 254) kehottaa pitämään kiinni perinteisistä indikaattoreista, jotta kulttuuripolitiikan panostusten vaikutuksia voitaisiin arvioida sellaisinaan eikä vain muiden sektoreiden välineinä. Eleanora Belfiore (2004) väittää, että Isossa-Britanniassa New Public Management on todentamisvaatimuksineen välineellistänyt kulttuuripolitiikkaa entistä enemmän, kun tämä pyrkii osoittamaan vaikuttavuuttaan taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan alueilla.

Parempaan tasapainoon kulttuuripolitiikan tavoitteiden ja niitä mittaavien indikaattorien välillä päästään, kun tavoitteita muokataan helpommin operationaalistettavaan suuntaan tai kehitetään jalostuneempia mittareita. Opetusministeriön hankkeessa koetettiin ensinnäkin selkeyttää tavoitteita, missä auttoi samanaikaisesti työskennellyt kulttuuripolitiikan strategiatyöryhmä. Toiseksi hankkeessa tehtiin koko joukko indikaattoriehdotuksia jatkokehittämistä varten. (Vaikuttavuusindikaattorit... 2009, 40-48.)

Saatavilla olevat indikaattorit ovat pääasiassa kvantitatiivisia ja melko perinteisiä: muun muassa kulttuuritarjonta, kulttuurin toimialojen työvoima tai kansalaisten kulttuuriharrastukset (mt., 51-65). Jos indikaattorityö katkeaa resurssipulan takia, kuva kulttuurin ja kulttuuripolitiikan merkityksestä yhteiskunnassa jää vinoksi ja suppeaksi. Se taas voi pitkällä aikavälillä vaikuttaa myös resurssien jakoon.

Työryhmä korosti erityisesti tarvetta kehittää laadullisia indikaattoreita, jotta tavoitettaisiin kulttuurille olennaisia asioita kuten subjektiiviset kokemukset, identiteetti, merkitykset tai taiteellinen laatu.

Laatu voi indikaattorien tapauksessa viitata laskentamenetelmään, muuttujien mitta-asteikkoon tai mittaamisen kohteeseen. Taiteen ja kulttuurin alueella ollaan kriittisiä määrällisten mittarien suhteen, mutta poliittisesti arkaluontoisempi kysymys on julkista tukea saaneiden tuotantojen ja teosten laadun arviointi. Opetusministeriö on pannut vastikään vireille selvityksen laatuindikaattoreiden käytöstä taidelaitosten arvioinnissa; myös taiteilijatuen jakokriteereiden selkeyttämistä on vaadittu julkisuudessa jo pitkään.

Sivun alkuun

Virallisen tilaston kehykset

Demokraattisissa maissa tilastovirastojen tehtävänä on tuottaa puolueetonta ja monikäyttöistä tietoa yhteiskuntakehityksestä. Tilastovirastojen suhtautuminen indikaattoreiden tuottamiseen on kaksijakoista. Toisaalta informaatiotulvan tiivistämisen tarve ymmärretään ja kiteyttämisestä tulee yhä tarpeellisempaa tiedontuotannon markkinoilla kilpailtaessa. Toisaalta indikaattoreihin liittyvät eettiset ongelmat ja poliittiset kytkennät - puhumattakaan lisääntyneestä resurssipulasta - hillitsevät tilastovirastojen innostusta. (Ks. esim. Brüngger 2004.)

Opetusministeriön hankkeessa laadittujen indikaattorien tuli kytkeytyä julkiseen kulttuuripolitiikkaan sekä laajemmin koko valtiokonsernille hallitusohjelmassa ja poikkihallinnollisissa politiikkaohjelmissa asetettuihin tavoitteisiin. Olennainen kriteeri indikaattorien laadinnassa ja valinnassa oli politiikkarelevanssi.

Hankkeen päätyttyä on syytä pohtia, mitkä esitetyistä indikaattoreista sopisivat jatkuvaan kulttuuritilastotuotantoon eli virallisen tilaston osiksi. Sellaisia lienevät kulttuurioloja yleisellä tasolla tarkastelevat indikaattorit. Voitaisiin myös ajatella, että julkisen kulttuuripolitiikan vaikuttavuutta jossakin mitassa kuvattaisiin yleisen yhteiskunnallisen tietotarpeen ja demokratian edistämisen näkökulmasta. Yksittäisten taidelaitosten suoriteindikaattorit ovat virallisen tilaston näkökulmasta selvästi liian erityisiä.

Sivun alkuun

Kulttuuri hyvinvointimittaristoon

Kulttuurisen ulottuvuuden esiin tuomista ja kulttuuripolitiikan näkyvyyden lisäämistä ajavien poikkihallinnollisten kulttuuri-indeksien laadintaan - jollaisia opetusministeriön hankkeessakin hahmoteltiin - virallinen tilasto suhtautuu varauksellisesti. Maksullisessakin toiminnassa on huolehdittava siitä, että indikaattorit täyttävät kansainväliset tilastostandardit. Indikaattorien yhteiskunnallista käyttöä on myös syytä seurata.

Kulttuurialalla kannattaisi muutenkin miettiä, onko strategisesti viisasta keskittyä omien indeksien kehittämiseen. Pitäisikö pikemminkin pyrkiä tekemään kulttuuriteemasta yleisten hyvinvointimittareiden osa? Se toteuttaisi Mercerin (2005) ideaa politiikkakatalyyttien avulla soluttautumisesta.

Jos resurssit sallivat, yhteiskunnallisen edistyksen mittarien laatiminen kansallisissa tilastovirastoissa saattaa yleistyä. Siihen suuntaan painostetaan aineiston kattavuuden ja luotettavuuden varmistamiseksi niin OECD:n julistuksessa (2007) kuin Stiglitzin komitean raportissakin (2009). Edellä mainittuun suomalaiseen Findikaattori-kokoelmaan sisältyi julkistamisvaiheessa kolme kulttuuriaiheista indikaattoria, ja myöhemmin niitä on tulossa viisi lisää.

Sivun alkuun

Paljon vanhaa mutta jotain uuttakin

Kun vertaa nykyistä kulttuuri-indikaattorikeskustelua 1970-luvun pohdintoihin, löytää hämmästyttävän monia yhtymäkohtia. Osaksi tämä johtuu siitä, että kulttuuritilastoinnin kansainvälinen kehittämistyö oli välillä likimain pysähdyksissä. Kun se vuosien tauon jälkeen käynnistyi uudestaan, ihmiset olivat vaihtuneet ja vanhat aikaansaannokset unohtuneet.

Esimerkiksi kulttuuri-indekseistä, tietoja useasta kulttuurin ulottuvuudesta yhteen lukuun tiivistävistä summaindikaattoreista, puhuttiin jo 1970-luvulla. Niiden tarpeellisuus sosiaali-indikaattoreina ymmärrettiin, mutta kulttuurisuunnittelu katsoi tarvitsevansa yksityiskohtaista tietoa kultakin taiteen- ja kulttuurinalalta. Laaja-alaisten indeksien epäiltiin olevan myös vaikeaselkoisia ja painokertoimiltaan perustelemattomia.

Kulttuurin taloudellisen merkityksen laskenta kansantalouden tilinpitojärjestelmän kehikossa on esitelty niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa uutuutena. Mallia kulttuuritalouden laskennalle hahmoteltiin samalta pohjalta kuitenkin jo 1960- 1970-lukujen vaihteessa Ranskan johdolla. Suomessa tällaista "kulttuurisatelliittia" on tehty vuodesta 2007 lähtien Tilastokeskuksen ja opetusministeriön yhteistyönä.

Satelliittitilinpito on ollut esillä muun muassa OECD:n järjestämissä seminaareissa, ja siitä on meneillään iso hanke latinalaisessa Amerikassa. Unctadin vuonna 2008 julkaisemassa Creative Economy -raportissa menetelmä suositetaan otettavaksi käyttöön maailmanlaajuisesti.

Entisellään on myös tilastoille ja indikaattoreille asetettu vaatimus puolustaa, pönkittää ja nyt jopa uudistaa kulttuuripolitiikkaa. Muutosta sen sijaan näyttää tapahtuneen indikaattorien oletetussa yleisössä ja käyttäjäkunnassa.

Lisäksi käsitys järjestelmästä, jonka sisällä tarkastelut tapahtuvat, on laajentunut. 1970- luvulla kulttuuritilastojen ja -indikaattoreiden tehtävänä oli tarjota tietoa kulttuuripoliittisen suunnittelun ja päätöksenteon pohjaksi, mutta sen enempää kansalaisten kuin yleisen yhteiskuntapolitiikankaan tietotarpeita ei tuolloin korostettu.

Sivun alkuun

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Hyvinvointivaltion laajenemisen kaudella huomio kohdistui kulttuuripolitiikan panoksiin (karkeimmillaan pelkkään kulttuuribudjettiin), joista tehtiin maittaisia paremmuuslistojakin. Nykyisenä uusliberalismin aikana arvioidaan tuloksellisuutta, tehokkuutta, tuottavuutta ja vaikuttavuutta.

Kulttuuri-investointien odotetaan lisäksi tuottavan tuloksia entistä laajemmalla alueella. Kun ennen kulttuuripolitiikan tulokseksi miellettiin esimerkiksi kansalaisten kulttuuriosallistumisen kasvu, nykyisin on kyettävä osoittamaan kulttuurin vaikutuksia sosiaaliseen koheesioon, matkailuvetovoimaan, terveyteen ja työssä jaksamiseen.

Lähteet:

Belfiore, E. 2004. Auditing culture. International Journal of Cultural Policy 2/2004.
BKT ja muut indikaattorit (2009). Edistyksen mittaaminen muuttuvassa maailmassa. Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille 20.8.2009. KOM (2009) 433. Euroopan yhteisöjen komissio.
Bonet, L. - Négrier, E. 2003. L'observation culturelle face à la globalisation. Proceedings of the International Symposium on Culture Statistics, Montréal, 21-23 October 2002. Unesco Institut de Statistique, Québec.
Brüngger, H. 2004. Indicators - Spotlights or Smokescreen? Paper presented at the Opening Session of the 23rd Nordic Statistical Conference, Turku, 18-21 August, 2004.
Creative Economy Report 2008. The challenge of assessing the creative economy towards informed policy-making. UNCTAD/DITC/2008/2. United Nations. Saatavissa: http://www.unctad.org
Frønes, I. 2007.Theorizing Indicators. Social Indicators Research 83.
Kangas, A. 1999.Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. Teoksessa: Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. Toim. A. Kangas - J. Virkki. SoPhi, Jyväskylä.
Madden, C. 2005. Indicators for Arts and Cultural Policy. Cultural Trends 3/2005.
Mercer, C. 2002.Towards Cultural Citizenship. The Bank of Sweden Tercentenary Foundation & Gidlunds Förlag.
Mercer, C. 2005. From Indicators to Governance to the Mainstream. Teoksessa: Accounting for Culture Toim. C. Andrew - M. Gattinger - M. S. Jeannotte - W. Straw. The University of Ottawa Press, Ottawa.
Moninaisuus luovuutemme lähteenä 1998. Kulttuurin ja kehityksen maailmankomission raportti. Otava, Helsinki.
Poirier, C. 2005.Vers des indicateurs culturels élargis? Teoksessa: Accounting for Culture. Toim. C. Andrew - M. Gattinger - M. S. Jeannotte - W. Straw.The University of Ottawa Press, Ottawa.
Stiglitz, J. E. - Sen, A. - Fitoussi, J.-P. 2009. Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress. Saatavissa: http://www.stiglitz-sen-fitoussi.fr
Syrjästä esiin 1998. Eurooppa-työryhmän raportti Euroopan neuvostolle. Taiteen keskustoimikunta, Helsinki.
Vaikuttavuusindikaattorit kulttuuripolitiikan tietopohjan vahvistajina (2009). Opetusministeriön julkaisuja 2009: 57. Helsinki.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.


Päivitetty 7.6.2010