Faktanvartija: Velkavaalien jälkeen
Podcastin tekstiversio
25.5.2023
Huhtikuun alussa Suomessa järjestettiin velkavaalit. Näin eduskuntavaaleja luonnehdittiin paitsi median pääkirjoituksissa ja blogeissa, myös poliitikkojen ja asiantuntijoiden puheenvuoroissa. Velka oli pääteema myös television vaalikeskusteluissa. Valtion holtittomana esitetty velkaantuminen oli niin itsestään selvä teema, ettei sitä huomattu kyseenalaistaa juuri missään. Mikä on totuus Suomen velkaantumisesta? Onko julkinen talous kuralla? Olemmeko aidosti Kreikan tiellä, kuten viime aikoina on ollut suosittua todeta? Minä olen Pasi Piela ja tämä on Faktanvartija.
Tässä jaksossa puhutaan velasta ja julkisen talouden tilasta. Missä Suomen talous makaa, kun sitä katsotaan kiihkottomasti tilastojen valossa? Vieraana jaksossa ovat Tilastokeskuksen julkisen talouden ja sektoritilinpidon yliaktuaarit Ohto Soininvaara ja Jukka Pyylampi. Tervetuloa studioon. Lähdetään liikkeelle taas käsitteistä ja määritelmistä. Mitä eroa on valtion velalla ja julkisen talouden velalla?
Jukka: Jos tarkastellaan valtion velkaa, keskitytään vain yhteen osaan julkista taloutta, mutta jos halutaan tarkastella koko julkisen talouden velkaantumista, niin pitää huomioida valtiohallinnon velkaantumisen lisäksi myös paikallishallinnon, työeläkelaitosten sekä muiden sosiaaliturvarahastojen velkaantuminen. No, velkakeskusteluissa eri velkakäsitteet saattavat joskus mennä sekaisin ja tällöin saatetaan puhua esimerkiksi valtion velasta, vaikka siinä keskustelussa käytetyt luvut perustuisi julkisyhteisöjen EDP-velkaan. Kattaen myös näiden muiden alasektoreiden velkaantumisen.
Pasi: Mediassa puhutaan usein velan osuudesta bruttokansantuotteesta. Myös Valtiokonttorin Faktoja valtionvelasta -sivulla kirjoitetaan, että Suomen valtion velka oli vuoden 2022 lopussa arviolta 51,6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämähän on epätarkkaa puhetta, miksi näin?
Jukka: Jos tarkkoja ollaan, niin velasta pitäisi puhua suhteessa BKT:hen ei prosenttia BKT:stä. Tämä siksi, että bruttokansantuote ei koostu velasta eikä velka ole osa bruttokansantuotetta. Valtiokonttorin tarkastelussa keskitytään nimenomaan valtionvelkaan ja valtiontalouteen kuuluu budjettitalouden lisäksi myös valtion talousarvion ulkopohjaiset rahastot ja liikelaitokset, jolloin sen valtiovelan voidaan katsoa olevan budjettitaloja ja näiden rahastojen liikelaitosten velkaa.
Pasi: Vielä enemmän metsään mennäänkin, jos julkisia menoja lähtee vertaamaan suoraan bruttokansantuotteeseen. Julkisyhteisöjen sulautetut kokonaismenot olivat esimerkiksi vuonna 2021 noin 56 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että julkisen sektorin koko olisi yli puolet Suomen kansantaloudesta. Miksi julkisen sektorin kokoa ei voi päätellä sen BKT suhteesta?
Ohto: Siinähän olet nyt tässä oikeassa, että menojen suhteessa BKT:hen, mutta on itse aika yleinen kömmähdys puhua julkisten menojen osuudesta BKT:stä. Itsekin vuosia sitten, kun ensimmäistä kertaa kirjoitin tuota julkisten menojen tilastojulkistuksen tekstiä, niin saatoin pari kertaa vahingossa kirjoittaa, että osuus BKT:stä. Mutta kyse on tosiaan menojen suhteesta BKT:hen. Eli samoin kuin BKT ei koostu velasta, se ei koostu myöskään yksityisistä ja julkisista menoista, ja tästä suhdeluvusta ei voi siksi suoraan päätellä julkisen sektorin kokoa. Julkisen sektorin kokoa voidaan kyllä näillä kansantalouden tilinpidon luvuilla jollakin tavalla arvioida katsomalla tämän julkisyhteisöt-sektorin eli valtion, hyvinvointialueiden, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen yhteenlaskettua osuutta kansantalouden bruttoarvonlisäyksestä. Se oli viime vuonna noin 18 prosenttia.
Tästä päästään sitten toki siihen kysymykseen, että miten julkisen sektorin osuutta taloudesta kannattaisi ylipäänsä järkevästi mitata. Historiallisesti ihan tätä BKT laskentaa ei varsinaisesti ole kehitetty julkista sektoria silmällä pitäen, joten tämän julkisen sektorin BKT:n mittaaminen on vähän häilyvää. Käytännössä se, miten tässä meidän kansantalouden tilinpidon laskentakokonaisuudessa julkisten toimijoiden bruttoarvonlisäys lasketaan, niin se on määritelmällisesti yhtä suuri kuin palkansaajakorvaukset plus kiinteän pääoman kuluminen, mikä kuulostaa hassulta, mutta se on. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, että julkisen sektorin merkitystä ei ehkä kannata kovin syvällisesti etsiä siitä BKT- osuudesta. Esimerkiksi nyt tämmöinen ajankohtainen esimerkki voidaan miettiä, että onko mitään järkeä ajatella, että vaikka puolustusvoimien arvo Suomen kansantaloudelle on yhtä suuri kuin niiden maksamat palkat ja päivärahat ja pääoman kuluminen.
Pasi: Nyt julkisuudessa tai vähintäänkin Twitterissä näkee joka tapauksessa usein maavertailuita julkisista menoista suhteessa bruttokansantuotteeseen. Suomi on näissä kärjen tuntumassa. Onko Suomessa Euroopan suurimmat julkiset menot?
Ohto: Karkeasti ottaen voidaan varmaan kyllä sanoa, että Suomessa on melko suuret julkiset menot samoin kuin muissakin Pohjoismaissa. Mutta tämmöinen tarkka vertailu prosenttiyksiköiden, kymmenysten tai edes muutamien prosenttien tarkkuudella on kyllä minun mielestäni hyvin hankalaa, kun rupeaa miettimään sitä, että mitä siinä oikeastaan verrataan. Näissä maavertailuissa yleensä näkee, että käytetään tätä Eurostatin julkisten menojen tilaston kokonaismenojen suhdetta BKT:hen maittain. Mutta tämä tilasto on kuitenkin aika monitulkintainen johtuen siitä, että eri maissa julkinen talous on järjestetty vähän eri tavoilla. Eli kun vertailua tehdään, niin pitää ensinnäkin huomioida se, että mitkä asiat kussakin maassa kuuluu julkiseen sektoriin.
Esimerkiksi Suomen osalta on melko poikkeuksellista, että meillä kaikki työeläkeyhtiöt ovat osa julkista sektoria ja sitä myötä myös yksityisen sektorin työntekijöidenkin työeläkkeet ovat julkisia menoja. Esimerkiksi monessa muussa maassa on paljon myös yksityisen sektorin menoksi laskettavia eläkkeitä. Käsittääkseni Ruotsissakin näitä on ihan jonkin verran. Toinen asia, kun näitä menoja vertaillaan huomioitavaa, on se, että koska meno tässä tilastossa on osittain bruttomääräisiä, niin sitten tähän menotasoon vaikuttaa esimerkiksi se, että verotetaan, onko kussakin maassa sosiaalietuuksia vai ei. Vastaavasti tällaiset verovähennystyyppiset ratkaisut, kuten vaikka joissakin maissa lapsilisät on toteutettu verovähennyksinä, niin nämä eivät näy yleensä menonlisäyksinä vaan tulojen vähennyksinä, mutta kuitenkin vaikuttaa alijäämään yhtä lailla. Ja kolmanneksi tässä vertailussa vaikuttaa vielä se, että vaikka näissä julkisyhteisöjen kokonaismenoissa nämä sektorin julkisen sektorin sisäiset tulonsiirrot poistetaan näistä kokonaismenoista osittain, niin tähän laskentaan liittyy kuitenkin aina tietty määrä tällaista kaksinkertaista laskentaa.
Esimerkiksi julkisyhteisöt maksavat itselleen veroja ja tämä tällainen taskusta toiseen maksaminen on mukana näissä julkisissa menoissa. Ja kaikilla mailla on kyllä näitä kahdesti laskettuja menoja. Mutta silloin kun vertaillaan maita keskenään, niin tämä menee vaikeaksi, koska pitäisi myös tietää sitten, että kuinka paljon kullakin maalla näitä on ja sitä ei suoraan tästä tilastosta näe. Itse ajattelen, että jos vertaillaan maita keskenään, niin on ehkä hyödyllisempää vertailla niitä käyttäen jotain vähän konkreettisempia mittareita, esimerkiksi oli alijäämää tai ylijäämää tai vaikka työn verokiilaa, eliniänodotetta, kasvihuonekaasupäästöjä, terveydenhuoltoon pääsyn viiveitä ja niin edelleen.
Pasi: Eli julkisten menojen maavertailuita kannattaa siis välttää. Vuoden 2021 lopussa julkisyhteisöjen menojen suhde Suomen bruttokansantuotteeseen oli 55,6 prosenttia. Onko tämä suurin koskaan mitattu menosuhde?
Ohto: No, ei ole korkein mitattu menosuhde. Korkein oli 90-luvulla ja myös 2020 ja muutamana vuotena tuossa 2010-luvun puolivälissä oli tätä korkeampia menosuhteita. Mutta tässä tietenkin täytyy muistaa se, että tähän menosuhteeseen vaikuttaa tietenkin menoon lisäksi myös BKT:n muutos. Eli tässä menosuhteessa näkyy hyvin selvästi tämmöiset, talouden nousu- ja laskukaudet. Etenkin, koska usein laskusuhdanteessa monet julkiset menot kasvaa ja samalla BKT laskee ja sitten nousun suhdanteessa toisinpäin. Eli tämä suhdeluku voi muuttua aika voimakkaasti talouden suhdanteissa.
Itse ajattelen, että tässä kuvastuu hyvin myös se, että julkiselle menolle ei ole olemassa mitään yksiselitteistä mittaria. Eli jos katsotaan suoraan puhtaasti euroja, niin siihen vaikuttaa vahvasti hintojen muutos. Sen takia yleensä näitä menoja verrataan kansantalouden tuloihin eli ilmoitetaan menot suhteessa BKT:hen, mutta siinä on taas tämä voimakas suhdannevaihtelun vuosien välillä. Joskus näkee sitäkin, että menot on deflatoitu kuluttajahintaindeksillä eli ikään kuin inflaatiokorjattu. Sekään ei ole ehkä erityisen mielekästä, koska julkiset menot eivät koostu samoista asioista kuin kuluttajien keskimääräinen ostoskori, joten senkin vuoksi niin itse katsoisin tämän menosuhteen sijaan tai vähintäänkin sen rinnalla myöskin tätä julkista ylijäämää tai alijäämää. Eli jos menot ovat selvästi suuremmat kuin tulot, niin voidaan sanoa, että julkisen sektorin rahoitusasema ei ole kestävällä tasolla.
Pasi: Tämä tuli meille nyt selväksi. Palataan sitten taas julkiseen velkaan. Onko velan suhde nimenomaan se indikaattori, jonka kehitystä kannattaa seurata? Onko velan kokonaismäärällä, joka on tietysti konkreettinen ja paljon dramaattisempi luku kuin prosentuaalinen suhdeluku mitään merkitystä? Onko sillä oikeasti mitään väliä, että Suomen EDP-velka ylittää mahdollisesti lähiaikoina 200 miljardin rajan.
Jukka: Kuten Ohto tuossa taisi jo aluksi todeta, niin yksittäisen luvun tai indikaattorin perusteella ei useinkaan voida päätellä kovinkaan paljoa ainakaan ilman, että siinä tukena on muita indikaattoreita ja taustatietoa. No, velan suhde BKT:hen on kuitenkin siinä mielessä mielekäs mittari esimerkiksi kansainväliseen vertailuun, koska se ottaa huomioon muutokset talouskasvussa ja hintatasoissa. Eli jos nimellinen BKT kasvaa, niin suhdeluku pienenee ja nimellinen BKT voi siis kasvaa talouskasvun tai hintatason nousun seurauksena. Ja koska bruttokansantuote kertoo meille jotain kyseessä olevan talouden koosta, voidaan ajatella, että suhdeluku kertoo, paljonko on velkaa suhteessa talouden kokoon. Siksi myös velkasuhteiden vertailu on myös kansainvälisesti mielekkäämpää kuin absoluuttisen velan määrän. Olennaista velan määrän ja sen kehityksen kannalta on lopulta kuitenkin se, miten sitä velasta pystytään selviytymään. Ja toisaalta, miten esimerkiksi Suomen uskotaan velasta ja siitä aiheutuvista kustannuksista selviytyvän.
Eli lopulta sitten valtion kyvystä maksaa korkokustannuksia ja siitä, miten luottokelpoiseksi kyseessä oleva valtio koetaan. Ja tällöin siis puhutaan velkakestävyydestä ja siitä, miten paljon kyseisellä valtiolla on finanssipoliittista liikkumavaraa ennen kuin esimerkiksi velka alkaa aiheuttamaan ongelmia kasvaneiden kustannusten ja heikentyneen velanhoitokyvyn seurauksena ja jos toisinaan se velanhoitokyky heikkenee, niin tällähän velan ehdot tapaa usein muuttua huonommaksi ja velka kalliimmaksi, joka on lopulta pois muista rahankäyttökohteista.
Velkasuhteen kehityksen kannalta keskeistä velan absoluuttisen määrän kasvun lisäksi on myös se, miten nopeasti talous kasvaa ja miten julkisen velan korko kehittyy. Eli jos velasta maksettavan koron ja talouskasvun erotus on negatiivinen, ja tehdään perus ja ilmeeltään tasapainoisia budjetteja, niin teoriassa on. Tästä seuraa, että julkisen velan BKT-osuus laskee, vaikka sitä velkaa ei lyhennettäisi nettomääräisesti ollenkaan. Toisaalta voidaan myös tehdä tasapainoisia budjetteja ja maksaa ainoastaan olemassa olevan velan korkomenot. Ja samaan aikaan sitten talouskasvu kuitenkin pienentää sitä velkasuhdetta.
Pasi: Viime vuoden lopussa julkisyhteisöjen velan suhde Suomen bruttokansantuotteeseen oli 73 prosenttia. Onko tätä korkeampia suhdelukuja koskaan aiemmin nähty?
Jukka: Koronapandemian aikaan vuoden 2020 lopussa suhdeluku oli noin 75 prosenttia, joka olisi suurin koskaan mitattu velkasuhde. Mutta tässä on kuitenkin hyvä huomioida, että absoluuttisen velan määrän kasvun lisäksi nimellinen BKT pieneni noin miljardin, joka myöskin kasvatti sitä velkasuhdetta.
Pasi: Yksityistaloudessa velkaa peilataan yleensä varallisuuteen. Velka ei ole lainkaan huolestuttava asia, jos etenkin rahoitusvarallisuutta on paljon suhteessa velan määrään. Julkisen talouden velasta puhuttaessa varallisuutta ei juuri huomioida. Pitäisikö velka kauhisteluiden keskellä muistaa myös asian kääntöpuoli eli julkisyhteisöjen varallisuuden kehitys?
Jukka: Julkisyhteisöillä on velan lisäksi toki myös rahoitusvarallisuutta. Ja itse asiassa Suomessa julkisyhteisöillä on rahoitusvaroja selvästi enemmän kuin velkaa. Velkaa tarkasteltaessa, jos otetaan huomioon rahoitusvarallisuus, voidaan tarkastella bruttovelan sijasta nettovelkaa eli Suomen tapauksessa nettovarallisuutta. Ja itse asiassa Suomella on EU alueen korkeimmat julkisyhteisöjen nettorahoitusvarat suhteessa BKT:hen eli Suomen suhdeluku oli vuoden 2022 lopussa 76 prosenttia positiivinen, kun EU-alueelle laskettu suhdeluku oli 64 prosenttia negatiivinen. Eli EU-alueella velka oli keskimääräisesti selvästi enemmän kuin rahoitusvaroja.
Suomen kohdalla on kuitenkin hyvä muistaa, että julkisyhteisöjen rahoitusvaroista melkein kaksi kolmasosaa on työeläkelaitosten varoja. Toisin kuin useimmissa verrokkimaissa, kuten vaikkapa Tanskassa ja Ruotsissa, jossa eläkevarat ovat pääosin yksityisellä sektorilla. Toisaalta nämä nettorahoitusvarat eivät myöskään pidä sisällään karttuneita eläkevastuita, jotka voidaan tavallaan tulkita myös velaksi. Eli koska Suomen kohdalla eläkevarat sisältyvät nettorahoitusveroihin, mutta eläkevastuut eivät, on Suomen nettorahoitusvarat heikosti vertailtavissa muiden maiden vastaaviin.
Ohto: Tässä nähdään kyllä hyvin monenlaisia tasoa silloin kun vertaillaan eri maita. Tämä Suomen työeläkejärjestelmä on tai sen erityispiirteet ovat, täytyy muistaa huomioida, että se aika usein sotkee näitä maavertailuita moneen suuntaan.
Jukka: Se on juuri näin ja tässä kohtaa on hyvä myös todeta, että Tilastokeskus tuottaa myös tietoa näistä eläkevastuista, mutta tämä laskelma on erillinen muusta rahoitustilinpidosta.
Pasi: Tilastokeskuksen tuoreimmat tiedot julkisen talouden velasta ovat huhtikuulta. Tuolloin julkaistussa tiedotteessa lukee, että julkisyhteisöjen EDP-velka oli viime vuoden lopussa noin 195 miljardia euroa. Velka kasvoi vuoden aikana lähes 13:sta miljardilla eurolla. Tämä tietysti kuulostaa paljolta, mutta kun katsoo tässä samassa tiedotteessa olevaa pitkää aikasarjaa, huomaa, että velan määrä on kasvanut melko tasaisesti vuodesta 2009 lähtien. Onko tässä katsannossa vähän harhaanjohtavaa esittää velkaantuminen viime aikojen ongelmana ja syyttää valtiontalouden tuhoamisesta viimeksi vallassa ollutta hallitusta?
Jukka: Koronapandemian seurauksena vuonna 2020 velka kasvoi poikkeuksellisen nopeasti eli noin 22 miljardiin euroon ja velkasuhde paisui 65 prosentista 75 prosenttiin. Samaan aikaan bruttokansantuotteen kasvu hidastui ja alijäämäksi kertyi 13 miljardia euroa. Yksittäisenä vuonna velkasuhde on viimeksi kasvanut lähes yhtä nopeasti, viimeksi globaalin finanssikriisin aikaan vuonna 2009, ja silloin velkasuhde kasvoi 35 prosentista 44 prosenttiin. Ja nimellisesti ajatellen se bruttovelka kasvoi 13 miljardiin. Ja samaan aikaan BKT laski lähes vastaavan määrän, joka myöskin kasvatti velkasuhdetta.
Minusta velkasuhteen kasvua tarkasteltaessa voidaan huomata, että velkasuhde kasvaa erityisesti kriisien aikana ja pelkästään 2010-luvun ensimmäisellä puoliskolla finanssikriisin jälkimainingeissa ja eurokriisin velkakriisin aikaan. Julkisyhteisön EDP-velka kasvoi noin 50 miljardia euroa eli vielä vuoden 2009 lopussa velkasuhde oli 44 prosenttia, kun vuoden 2015 lopussa suhde oli kasvanut jo 68 prosenttiin. Toki tuona aikana bruttokansantuotteen kehitystä on hidastanut myös muut tekijät, kuten esimerkiksi Nokian romahdus ja paperiteollisuuden näivettyminen. Velan kasvussa huomioitavaa toki on myös se, onko kyse nimellisen velan kasvusta vai suhteesta BKT:hen. Vuosituhannen vaihteen jälkeen yli 9 prosentin velkasuhteen kasvulukuja on nähty ainoastaan vuonna 2009 eli silloin finanssikriisin aikaan ja vuonna 2020 koronapandemian seurauksena. No vielä hurjempiin velkasuhteen kasvulukuihin on päästy 90-luvun laman seurauksena, jolloin yksittäisen vuoden velkasuhteen kasvulukema oli jopa yli 17 prosenttia.
Ohto: Sitten tietenkin tämmöinen knoppitieto, että toki meidän EDP-velkaa ei ole laskettu 30- ja 40-luvuilla, mutta Valtiokonttorin sivulta näkee Suomen valtion tällaisen historiallisen velan aikasarjan, niin siinäkin näkyy tämä kriisien kriisiajat, että sotavuosina Suomen valtion velka kasvoi vielä näitäkin mainittuja kriisejä nopeammin. Eli jos katsotaan tätä koko Suomen velkahistoriaa.
Pasi: Viime vuosina onkin ollut suosittua puhua Suomesta pohjolan Kreikkana tai Italiana. Eurostatin tietojen mukaan Kreikassa julkisyhteisöjen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli viime vuoden kolmannella neljänneksellä noin 178 prosenttia. Italiassa vastaava suhde oli 147 prosenttia. Samaan aikaan Suomessa velan BKT suhde oli noin 74 prosenttia eli 100 prosenttiyksikköä pienempi kuin Kreikassa ja noin puolet Italian osuudesta. Suomen velkasuhde oli itse asiassa pienempi kuin EU:ssa ja euroalueella keskimäärin. Onko Suomen vertaaminen Kreikkaan ja Italiaan vain löysää puhetta vailla mitään perustetta?
Jukka: Suomen julkisyhteisöjen EDP-velan suhde BKT:hen on noussut yli 70 prosenttiin, joka on siis enemmän kuin EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa määritelty 60 prosentin raja. Mutta vähemmän kuin EU alueella keskimäärin eli viimeisimpien tietojen mukaan karkeasti ottaen noin puolet jäsenmaista alittaa tuon 60 prosentin rajan ja keskimäärin EU- alueen velkasuhde on noin 84 prosenttia. Eli Suomella velkaantuneisuus on suurempi kuin esimerkiksi Saksassa ja selvästi suurempi kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa, jossa tuo velkasuhde on alle 40 prosenttia. EU:n vakaus- ja kasvusopimus määrittelee tosiaan nämä viitearvot julkisen talouden alijäämälle ja velalle, joita jäsenvaltioiden ei siis tulisi ylittää. EDP-velan ei tulisi ylittää yli 60 prosenttia ja alijäämä tulisi pitää enimmillään 3 prosentissa suhteessa bruttokansantuotteeseen. Näiden viitearvojen saavuttamista varten on sitten koottu tällainen finanssipolitiikan säännöstö, joka muodostuu ennaltaehkäisevästä ja korjaavasta osasta ja tässä ennaltaehkäisy isossa osassa. Keskeisenä periaatteena on maakohtainen julkisen talouden keskipitkän aikavälin tavoite. Ja korjaavassa osiossa taas jäsenmaille voidaan käynnistää liiallisia alijäämiä koskeva menettely, jossa vaaditaan, että kyseinen maa toimittaa suunnitelman korjaavista toimista, politiikoista ja määräajoista, joita ne sitten tulisi noudattaa julkisen talouden vakauttamiseksi.
Pasi: Tein tätä podcastia varten myös vähän globaalia vertailua eri maiden velkasuhteista. Kansainvälisen valuuttarahaston tietojen perusteella maailman ylivoimaisesti velkaantunein valtio on Japani, jossa julkisyhteisöjen velan suhde bruttokansantuotteeseen on peräti 261 prosenttia. Japani on samaan aikaan yksi maailman rikkaimmista maista. Mitä tästä pitäisi päätellä?
Jukka: Kuten tässäkin on jo useaan kertaan tullut todettua, niin yksittäistä indikaattoria tarkastelemalla ei useinkaan voida tehdä kovin vakuuttavia johtopäätöksiä. Tilastoista voidaan kyllä nähdä, että Japanin velkasuhde on karkeasti ottaen tuplaantunut viimeisen 20-vuoden aikana. Samaan aikaan talous on ollut poikkeuksetta alijäämäinen eikä nimellinen BKT ole pysyvästi kasvanut tuona aikana, joka on johtunut alhaisista tai negatiivisesta talouskasvusta. Samaan aikaan inflaatio on myös ollut alhainen tai jopa negatiivinen, jolloin kyse on siis deflaatiosta eli rahan arvon kasvusta.
Tuntematta Japanin taloutta sen tarkemmin velkakehityksen taustalla on ajateltu olevan samoja tekijöitä kuin Suomessa on odotettavissa kuluvalla ja seuraavalla vuosikymmenellä. Eli työikäisen väestön määrä ei enää lisäänny. Tuottavuuden kasvunäkymät ovat heikot ja julkisessa taloudessa on rakenteellinen alijäämä. Eli toisin sanoen, jos väestö vähenee, niin julkisiin menoihin kohdistuu kasvupaineita samalla kun kansantalouden tuotantopotentiaali pienenee ja talouskasvu hidastuu työikäisen väestön määrän supistuessa.
Pasi: Yle julkaisi maaliskuun lopussa uutisen, jonka mukaan velkaantuminen pelottaa suomalaisia jo yhtä paljon kuin ilmaston muutos. Tämä on tietysti helppo nähdä viime aikojen uutisoinnin seuraukseksi. Ilmastonmuutoksesta ei ole mediassa juuri puhuttu, mutta velasta sitäkin enemmän. Samassa Ylen jutussa Helsingin yliopiston mikrotaloustieteen professori Hannu Vartiainen pitää Suomen velkakeskustelua jopa hysteerisenä. Hänen mukaansa velan määrää keskeisempi asia on se, mihin velkarahaa käytetään. Päästäänkö tähän käsiksi tilastojen kautta? Mihin nämä velkamiljardit ovat viimevuosina menneet?
Ohto: Velkarahaa ei sinänsä korvamerkitä, joten ihan suoraan me emme voi sitä sanoa. Me voimme kuitenkin tilastossa tarkastella sitä, että miten nämä julkisyhteisöjen tulot ja menot ovat kehittyneet. Hieman jos yksinkertaistaa niin sehän menee silleen, että jos menot ovat suurempia kuin tulot, niin erotus tulee kattaa joko myymällä julkista omaisuutta tai sitten velkarahalla. Mutta kuten Jukka tässä taisi jo mainita, niin koko 2010-luvun ja siitä eteenpäin valtio ja paikallishallinto on olleet enemmän tai vähemmän alijäämäsiä, eli tämä velkaantuminen on kestänyt jo kauan.
Varmaan tarvittaisiin tässä oma Faktavartija-jakso, jos haluttaisiin tutkia ihan tarkalleen, mitä kaikkea voidaan näistä tulojen ja menojen kehityksistä viime vuosikymmenen ajalta sanoa, mutta muutama nosto. Me näemme esimerkiksi, että finanssikriisiin aikoihin nämä menot suhteessa BKT:hen julkisyhteisöillä kasvaa aika voimakkaasti ja sitten ne jäävät korkeammalle tasolle. Tulot sen sijaan laskee ja sitten elpyy, tätä hitaammin. Ja tämä nyt on tietenkin seurausta näistä monista vaikeuksissa, jota Suomen kansantalous siinä 2010-luvulla kohtasi, mistä oli jo aiemmin puhetta. Sitten kun tullaan 2020-luvulle, niin nähdään tämä koronakriisin vaikutus. Se kasvatti esimerkiksi ensimmäisenä koronavuonna niin voimakkaasti työttömyysetuuksia ja yritystukia maksettiin enemmän. Terveydenhuollon menot kasvoivat ja sitten samaan aikaan julkisyhteisöjen tulot putosivat. Sitten tämä alijäämä oli hyvin suuri. No sitten me tiedämme, että talous on elpynyt tästä koronakuopasta, mutta jos katsotaan tätä pitkä aikasarjaa me voidaan nähdä myös muitakin tämmöisiä suhdannevaihteluun ja kriiseihin liittyviä menoja.
Erityisesti tässä pitkässä tarkastelussa tämä väestön ikärakenteen muutos näkyy. Ehkä erityisesti, jos katsotaan julkisia menoja, niin me näemme, että suhteessa BKT:hen nämä sosiaaliturvaetuudet kasvavat aika trendinomaisesti ylöspäin. Mutta kun me katsotaan sitä tarkemmin, niin paljastuu, että itse asiassa tämä on hyvin pitkälti kysymys eläkkeiden kasvusta. Eli kaikki muut etuudet, kun eläkkeet, niin itse on pysynyt koko 2000-luvun enemmän tai vähemmän vakiona suhteessa BKT:hen. Ja jotkut tietenkin yksittäiset etuudet on kasvaneet ja toiset pienenneet, mutta kokonaistasolla kohtuu vakiota. Mutta sitten nämä maksetut eläkkeet on ovat kasvaneet vuosi vuodelta, ja tämä tietenkin heijastelee eläkeläisten määrän kasvua. Sitten nähdään myös paikallishallinnolla jotain palveluissa kasvua erityisesti vanhusten hoitoon liittyvissä menoissa. Jos haluttaisi tästä mennä vielä tarkemmalle tasolle tutkimaan näitä ihan nyt, mihin se raha varmasti menee, niin sitten pitää alkaa mennä jo katsomaan valtion budjettia ja tutkia hallinto.fi- palvelua ja lukemaan julkisten yksiköiden tilinpäätöksiä ja niin edelleen. Mutta siinä on muistettava, että jos verrataan niitä näihin meidän tilastoihin, niin meillä käsitellään tilastoissa vähän eri tavalla joitakin käsitteitä kuin näissä. Eli esimerkiksi me kirjataan menoja niin sanotusti suoriteperusteisesti, eli me kohdistetaan ne sille ajankohdalle, mille se meno ikään kuin oikeasti kuuluu.
Tämä voi olla eri vuonna, kun milloin se menoon näkyy budjetissa ja vastaavasti budjetissa on usein myös jonkin verran sellaisia menoja, jotka on budjetoitu jollekin ajankohdalle, mutta jotka ei sitten loppujen lopuksi toteutuu lainkaan. Esimerkiksi viime vuonna budjetissa oli tämmöinen hyvin suuri, oliko se 10 miljardin tuki energiayhtiölle. Mihin ei sitten loppujen lopuksi ollut tarvetta. Mutta jos palataan vielä tähän alkuperäiseen kysymykseen tähän mainittuun Ylen uutiseen, jossa puhuttiin näistä investoinneista ja rakenteellisista toimista ja siitä on olennaisempaa, että mistä velkarahaa käytetään. Niin, politiikassa usein puhutaan, että tämä tai tuo asia on tulevaisuusinvestointi, joka maksaa itsensä takaisin myöhemmin. Monissa tapauksissa näin voi ollakin, mutta se, että näkyykö se meidän tilastoissa investointeina on sitten toinen kysymys.
Yleensä ei näy, koska meillä investoinnit määritellään tietyllä aika tällaisella kaavamaisella tavalla, joka ei useinkaan vastaa sitä, että sitä, mistä julkisuudessa puhutaan investointina tai esimerkiksi voidaan sanoa, että koulutus on investointi tulevaisuuteen. Ja arkikielessä näin tietenkin voi sanoa, mutta meidän tilastoissamme koulutusmenot ovat pääosin ihan tavallisia niin sanotusti kulutusmenoja eli esimerkiksi opettajien palkkoja ja tilakustannuksia. Toki joissakin tapauksissa myös rajanveto sen suhteen, että mikä kansantalouden tilinpidossa on kulutusmenoja, mikä on investointi, voi olla vähän häilyvää, mutta molemmat kylläkin lasketaan mukaan menoihin ja alijäämään ihan samalla tavalla.
Pasi: Asia on siis tavattoman monimutkaista. Velan kasvusta huolestuneet ovat ottaneet tulevat sukupolvet mukaan retoriseen valikoimaansa ja ennustelevat synkkiä aikoja, jolloin lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat maksamaan satojen miljardien velkapommin nolliin. Tässä valtion velka samastuu kotitalouden velkaan, jonka vuosikymmenten kitkuttelun ja kiukuttelun jälkeen saadaan maksettua loppuun ja sitten koittavat onnen ajat. Mutta meneekö se valtiontalouden tasolla näin?
Jukka: No velkaahan ei useinkaan lyhennetä. Ja valtion myös siinä mielessä erilainen, että se ei myöskään tarvitse lyhentää. Ja toisaalta myöskään valtio ei mene myöskään konkurssiin ainakaan yhtä helposti, kun vaikkapa yritykset tai kotitaloudet. Teknisesti ottaen valtio kuitenkin maksaa erääntyneet velkansa pois, mutta se usein tapahtuu laskemalla liikkeelle uusia joukkolainoja eli valtio kuittaa vanhan velan uudella sitten pois. Toki myös ylijäämiä voidaan käyttää velkojen lyhentämiseen, mutta se tietysti edellyttää, että niitä ylijäämiä syntyy. Budjettiylijäämästä tai alijäämästä tietysti sitten riippuu, että velka velkaantuuko valtio ja eduskuntahan sitten päättää valtion velanoton tarpeesta ja määrästä valtion vuosittaisessa talousarviossa.
Oma kysymyksensä tietenkin on, ketä se valtionvelka eniten rasittaa. Vaikka sitä velkaa ei lyhennettäisikään ja joka siis erityisesti riippuu niistä velan kustannuksista eli korkokuluista ja erityisesti silloin, jos se on pois muista rahankäyttökohteista. Tämä ei tietenkään ole automaatio. Jos esimerkiksi velan kustannukset katetaan uudella velalla, mutta lopultahan tässä kuitenkin on kyse sukupolvien välisestä hyvinvoinnin jakautumisesta, mutta siinäkin on tärkeätä huomata, että sillä velalla on myös mahdollista parantaa kaikkien sukupolvien hyvinvointia. Jos se velka käytetään siten, että se parantaa tulevien sukupolvien velanhoitokykyä ja hyvinvointia. Toki esimerkiksi budjettileikkauksilla ja veronkiristyksillä on tietenkin sitten suoremmat vaikutukset eri väestöryhmien hyvinvointiin.
Pasi: Taloustieteen vuoden 2008 Nobel voittaja Paul Krugman kirjoitti vuonna 2012 New York Timesissä, että kun ihmiset puhuvat alijäämästä ja velasta, heillä ei ole yleensä mitään käsitystä siitä, mistä he puhuvat ja ihmiset, jotka puhuvat eniten, ymmärtävät vähiten. Onko teille tullut samanlaisia tuntemuksia, kun olette seuranneet viime aikojen velkadebatteja?
Jukka: No useinhan velka debateissa saatetaan korostaa jotain tiettyä näkökulmaa tai aiheesta saatetaan puhua kovinkin yleisluontoisella tasolla ja tällöin eri näkökulmat saattavat jäädä pimentoon. Poliittisessa retoriikassahan tämä on tietysti arkipäivää, mutta toki myös foorumeita on erilaisia ja käsityksiä moneen junaan, jolloin myös puhettakin saattaa olla enemmän kuin tietoa. Mutta onhan aihepiiri myös monimutkainen, eivätkä asiat ole välttämättä niin kovin yksiselitteisiä.
Ohto: Joo, itsekin ajattelen, että kyllä tätä keskustelua maailmaan mahtuu. Se ehkä kävi tässä jo aiemmin selväksi, että itse en ole suurin tällaisten kaikkein tilastollisten maavertailuiden fani. Eli olen tullut siinä aika varovaisiksi. Ajattelen, että tämmöisissä maavertailuissa olisi järkeä, niin pitäisi aika hyvin ymmärtää oman maan lisäksi myös muiden maiden toiminnasta, jotta tietää, mitä vertailee. Mutta kyllä keskustelu on aina paikallaan ja me asiantuntijatkin voidaan niistä usein paljon oppia, koska ei nämä kaikki asiat meille itsellemmekään ole aina kovin helppoja.
Pasi: Kiitos paljon vierailusta Ohto Soininvaara ja Jukka Pyylampi. Faktanvartija palaa ääneen taas tulevissa jaksoissa.