Sentraalisantroista kännykkäkansaan - televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa

Puhumattomiksi sanotut suomalaiset ovat olleet puhelimen käyttäjinä edelläkävijöitä maailmassa. Ensimmäinen puhelinlinja rakennettiin Helsinkiin vuoden 1877 lopulla, vain 18 kuukautta sen jälkeen kun puhelin oli patentoitu Yhdysvalloissa. Myös matkapuhelimet levisivät Suomeen paljon aikaisemmin ja nopeammin kuin mihinkään muuhun maahan maailmassa.

Puhelimen keksimisen aikoihin Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Telelaitos oli venäläisten virkamiesten hallinnassa, mutta ei ollut selvää, kenen tuli hallinnoida puhelinasioita. Erityisesti oli epäselvää, kuka voi myöntää toimiluvat puhelintoimintaan. Niinpä Suomen senaatti päätti, että nämä asiat kuuluvat sen toimivaltaan, ja tsaari Aleksanteri III hyväksyi päätöksen. Senaatin päätöksen seurauksena alueellisia puhelinyhtiöitä perustettiin eri puolelle Suomea ja näin Suomeen syntyivät kilpaillut telemarkkinat. Ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1882, ja toiseen maailmansotaan mennessä Suomessa oli perustettu yhteensä 815 paikallista puhelinyhtiötä. Useimmissa muissa maissa puhelinta pidettiin lennättimen seuraajana ja siksi puhelintoiminta päätyi niissä valtion monopoliksi.

Alkuaikoina puhelintoimintaa tilastoitiin vain muutamalla paikkakunnalla tai tilastot eivät ole säilyneet. Puhelintoiminnan historiasta Suomessa on saatavilla ainoastaan muutama julkaisu eikä koko maan puhelintoiminnasta ole kattavia tietoja. Kuviossa 1 on esitetty puhelinten määrän kasvu Helsingissä sadassa vuodessa alkaen vuodesta 1880.

Kuvio 1. Puhelinten määrän kehittyminen Helsingin Puhelinyhdistyksen toimialueella 1880-1980

Kuvion lähtötiedot ovat Turpeisen kirjoittamasta Helsingin Puhelinyhdistyksen historiikista (Turpeinen, 1981).

Puhelimet tulivat ensin suurimpiin kaupunkeihin ja levisivät sen jälkeen pienempiin kaupunkeihin ja myöhemmin ympäröivälle maaseudulle. Kaupungeissa puhelimet yleistyivät varsin nopeasti. Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli 3,3 puhelinlinjaa 100 asukasta kohden, mikä oli huomattavasti enemmän kuin muissa kaupungeissa. Puhelintiheys pysyi myöhemminkin Helsingissä muuta maata suurempana. Kuviosta 2 näkee, että ero Helsingin ja muun Suomen välillä on pienentynyt, mutta vielä vuonna 1980 puhelimia oli Helsingissä 100 asukasta kohden melkein kaksi kertaa enemmän kuin muualla.

Kuvio 2. Puhelintiheyden kehitys Helsingissä ja muualla Suomessa 1910-1980

Lähde: Turpeinen, 1981.

Lennätin tärkeä itsenäisyyden alussa

Nykypäivänä tuntuu yllättävältä, että viime vuosisadan alussa Valtion rautateiden lennätinverkko oli huomattavasti laajempi kuin Lennätinhallituksen verkko. Vuonna 1918 rautateiden omistuksessa oli 304 lennätintoimistoa, jotka olivat avoinna myös yleisöä varten, mutta Lennätinhallituksella oli vain 76 asemaa, joista 66 oli itsenäisiä ja loput aputoimistoja. Vuonna 1919 rautateiden toimistot välittivät yhteensä 64 146 - luultavasti yleisön - sähkösanomaa, kun taas Lennätinhallituksen asemat lähettivät 373 893 sähkösanomaa kotimaahan ja 364 472 ulkomaille. Toiminnan laajuutta ei voida kuitenkaan kunnolla vertailla, koska rautateiden omaan toimintaa liittyviä sähkösanomia kuten rautatieasemien välistä sähkösanomaliikennettä ei ilmeisesti ole tilastoitu. Sen laajuus on ollut todennäköisesti merkittävä, varsinkin kun otetaan huomioon, että lennätin oli lähes ainoa keino, jolla asemat pystyivät vaihtamaan tietoja.

Liikenteen määrän ohella lennätintoiminnan infrastruktuurin kuvaaminen oli monia vuosia tilastoissa huomattavan yksityiskohtaista. Asemien lisäksi tilastoissa esitettiin esimerkiksi rautateiden ja Lennätinhallituksen johtolinjojen yhteispituus ja Lennätinhallituksesta vielä erikseen maanteiden varrella ja rautateiden varrella olevien tolppalinjojen pituus sekä kaapeleiden pituus.

Vastaavasti myös valtion puhelintoiminnan infrastruktuuria tilastoitiin yksityiskohtaisesti: keskusten määrän lisäksi löytyvät tiedot tolppa- ja kaapelilinjojen pituudesta. Myös tolppalinjojen johtojen laatu oli eritelty rauta-, kupari- ja kaksoisjohtoihin. Puhelujen määristä kerrottiin erikseen valtion viranomaisten ja yksityisihmisten puhelujen määrät (oikeammin sykäykset). Lisäksi yksityiset puhelut oli eritelty yksinkertaisiin, kiireellisiin ja lehtipuheluihin.

Suomen tilastollisessa vuosikirjassa valtion lennätin- ja puhelinlaitosten toiminnan tilastoja alettiin julkaista vasta vuodesta 1924 alkaen. Vuonna 1924 valtion lennätin- ja puhelinlaitosten toiminnasta oli kuitenkin joitain tietoja jo vuodesta 1918 lähtien. Aluksi tilastoissa oli paljon enemmän ja yksityiskohtaisempia tietoja lennätintoiminnasta kuin puhelimista. Lennätintoimintaa kuvaavissa taulukoissa oli yhteensä 42 saraketta vuotta kohden, mutta puhelintoimintaa kuvaavissa taulukoissa vain 17 saraketta.

Yksityiset puhelinyhtiöt tilastoihin vasta 1930-luvulla

Vuoteen 1932 asti Suomen tilastollisessa vuosikirjassa oli vain valtion puhelin- ja lennätintoimintaan liittyviä tietoja. Yksityisten puhelinyhtiöitten tietoja alettiin julkaista tilastollisessa vuosikirjassa vasta vuodesta 1932 eteenpäin.

Yksityinen puhelintoiminta oli tuolloin kaikilla mittareilla mitattuna moninkertaisesti laajempaa kuin valtiollinen. Esimerkiksi vuonna 1932 valtion puhelinlaitoksilla oli 227 keskusta, mutta yksityisillä puhelinyhtymillä niitä oli yhteensä 1 998. Vastaavasti valtiolla oli samana vuonna "tilaajakoneita" 1 763 kappaletta ja yksityisillä puhelinyhtiöillä 133 456 kappaletta.

Tilastointitapa säilyi suhteellisen muuttumattomana vuosikymmenien ajan, mutta tilastoinnin painopiste siirtyi vähitellen teletoiminnasta puhelintoimintaan. Lisäksi infrastruktuurin kuvaamisesta siirryttiin vähitellen liikenteen kuvaamiseen. Radioliikenne otettiin tilastoinnin piiriin 1950-luvulla. Vasta aivan viime vuosina infrastruktuurin tilastointi on jäänyt pois tilastoista.

Matkapuhelimia koskevat tiedot lisättiin Suomen tilastolliseen vuosikirjaan vuonna 1990, samaan aikaan kuin tiedonsiirtoverkkojen tiedot. Tilastot ulottuivat kuitenkin vuoteen 1980, jolloin käsivälitteiseen ARP-verkkoon (ARP= Auto-Radio-Puhelin) kuului 23 482 puhelinta. Automaattinen NMT 450 -verkko (NMT=Nordisk MobilTelefon) ilmestyi tilastoihin vuonna 1982 (2 648 puhelinta) ja NMT 900 -verkko vuonna 1987 (2 038 puhelinta). NMT-verkkojen kapasiteetti kasvoi vauhdilla 1980-luvulla. Esimerkiksi NMT 900 -verkon liittymien määrä yli 20-kertaistui kahdessa vuodessa.

Telealan tilastointi haasteellista

Teleala ja viestintä ovat kokeneet monien muiden alojen tavoin perinpohjaisen muutoksen itsenäisyyden aikana. Uudet, keskeisesti elämään kuuluvat innovaatiot tulevat viipeellä tilastoinnin piiriin. Myös tilastoinnin painopiste on muuttunut ajan myötä niin paljon, että vertailukelpoista tietoa viestinnän muutoksesta ei ole mahdollista esittää Suomen koko itsenäisyyden ajalta.

Puhelinpeittävyyden tai viestintämahdollisuuksien kuvaaminen on monella tavalla ongelmallista. Puhelimen yleistymistä kuvaavat varhemmat tunnusluvut ovat jossain määrin harhaanjohtavia. Yleensä ne kuvaavat sitä, kuinka monta puhelinlinjaa tai puhelinta oli 100 asukasta kohden. Tällainen tunnusluku muuttuu sekä puhelinten määrän että asukkaiden määrän mukaan, ja esimerkiksi Helsingin Puhelinyhdistyksen toimialueen väkiluku on kasvanut aika ajoin hyvinkin nopeasti.

Toinen ongelma on se, että lankapuhelimista puhuttaessa tunnusluvun pitäisi kuvata, kuinka monta puhelinta on kotitaloutta tai asuntokuntaa kohden. Lankapuhelin on tyypillisesti asuntokuntaa palveleva laite - aikaisempina aikoina vielä enemmän kuin nykyisin. Tällaista tunnuslukua ei kuitenkaan puhelintoiminnan alkuajoilta voi laskea, koska kotitalouksien määrää Suomessa on alettu tilastoida vasta 1950-luvulla. Oletettavasti talouksien keskikoko oli viime vuosisadan alussa oleellisesti suurempi kuin nykyisin: kotitalouksia oli suhteessa väestömäärään enemmän ja siksi vähäisempi puhelinmäärä palveli suurempaa väestömäärää kuin nykyisin. Matkapuhelin taas on henkilökohtainen laite, ja siksi matkapuhelimien yleisyyttä pitäisikin kuvata suhteessa asukasmäärään.

Puhelinpeittävyyden rakenne muuttunut kännykkäaikakaudella

Vielä 1990-luvun alussa puhelinpeittävyys oli tapana laskea puhelinyhtiöiden ilmoittamasta liittymien määrästä ja Tilastokeskuksen ilmoittamasta talouksien tai asukkaiden määrästä. Kuviossa 3 on esitetty puhelintiheyden muutos Suomessa. Useissa maissa tällainen laskutapa on edelleen käytössä. Matkapuhelinten aikakaudella näin saadut tiedot ovat kuitenkin sangen epäluotettavia, varsinkin niissä maissa, joissa niin sanotut prepaid-liittymät ovat yleisiä. Monissa näissä maissa talouksien puhelinpeittävyyden ilmoitetaan olevan reilusti yli sata prosenttia (ks. Kuusela et. al. 2007). Luotettavan kuvan saamiseksi Tilastokeskus alkoi viime vuosikymmenen puolivälissä selvittää haastattelututkimuksilla Suomen puhelinpeittävyyttä. Siitä lähtien Suomen puhelinpeittävyydestä, sen rakenteesta ja muutoksesta on suhteellisen tarkat tiedot (ks. Kuusela, 1997 ja Kuusela, 2000).

Kuvio 3. Lankapuhelimien puhelintiheyden kehitys Suomessa sotien jälkeen

Kotitalouksien lankapuhelinten määrä oli Suomessa suurimmillaan 1990-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1993 talouksista 94 prosentilla oli ainakin yksi lankapuhelin käytössään. Matkapuhelimet tekivät jo tuolloin tuloaan erittäin voimakkaasti, ja erityisesti GSM-verkon yleistyttyä lankapuhelinten määrä talouksissa alkoi vähetä. Jo vuoden 1999 heinäkuussa useammalla taloudella oli matkapuhelin kuin lankapuhelin, ja siitä lähtien ero on vain kasvanut. Vuoden 2007 elokuussa lankapuhelin oli enää 41 prosentilla talouksista ja ainakin yksi matkapuhelin 97 prosentilla. Matkapuhelimien myötä puhelimettomat taloudet ovat lähes tyystin hävinneet Suomesta. Kuviossa 4 on esitetty, kuinka talouksien puhelinpeittävyyden rakenne on muuttunut kymmenessä vuodessa.

Kuvio 4. Kotitalouksien puhelinpeittävyyden muutos 1996-2007

Vuonna 2007 käytännössä jokaisella työikäisellä suomalaisella on matkapuhelin käytössään. Ainoastaan vanhimmilla ihmisillä, erityisesti naisilla, on muita harvemmin matkapuhelin. Kahdessa taloudessa kolmesta jokaisella talouden jäsenellä on oma matkapuhelin.

Kiintyvään tahtiin on syntynyt talouksia, joissa ei ole ollenkaan lankapuhelinta. 1990-luvulla tällaisia talouksia syntyi, kun nuoret perustivat omia talouksiaan eivätkä hankkineet lankapuhelinta. Toinen syy oli asunnon vaihto: uuteen asuntoon ei enää hankittu lankapuhelinta, vaikka sellainen oli ollut edellisessä asunnossa. Tällä vuosikymmenellä lankapuhelinliittymiä on alettu irtisanoa yhä enemmän, vaikka asunto ei muutukaan. Kovin kaukaa haettu tulevaisuudenkuva ei liene se, että puhelinviestintä siirtyy ennen pitkää kokonaan langattomiin laitteisiin. Viimeistään niin voi ennustaa käyvän silloin, kun nykyiset keski-ikäiset ovat vanhusväestöä.

Lisätietoja: Vesa Kuusela (09) 1734 2380

Lähteet ja linkit:


Päivitetty 24.9.2007

Linkkipolku

Olet sivulla: Etusivu > Tuotteet ja palvelut > Tietoa teemoittain > Suomi 1917-2007 > Sentraalisantroista kännykkäkansaan - televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa

Navigointi

Tuotteet ja palvelut

Suomi 1917-2007

På svenska In English Tulostusversio
Hakemisto| Sivukartta| Palaute| Yhteystiedot
Förstasidan| Home
Etusivu Tilastot Tietoa tilastoista Tiedonkeruut Tuotteet ja palvelut Ajankohtaista Tilastokeskus

Haku

Tilastokeskus
Tilastokeskus PalloVaihde 09 17 341 PalloYhteystiedot PalloTekijänoikeudet ja käyttöehdot PalloPalaute