Tämä on arkistosisältöä, jota ei enää päivitetä.

Siirry ajantasaiselle Tilastotieto-sivulle.

Kulttuuri-indikaattorien politiikkaa

  1. Kulttuuritilastoinnin indikaattorit
  2. Kulttuurin rahoituksen uudet perustelut
  3. Indikaattorien voimalla syrjästä esiin
  4. Tavoitteiden ja mittarien yhteensovittaminen
  5. Virallisen tilaston kehykset
  6. Kulttuuri hyvinvointimittaristoon
  7. Paljon vanhaa mutta jotain uuttakin
  8. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Koko dokumentti yhdellä sivulla


Kulttuurin rahoituksen uudet perustelut

Kun kulttuuritilastot osoittivat 1970-luvulla, että kulttuurin saatavuus ei ollut tasa-arvoista, koettiin julkisen vallan väliintulo ja rahoituksen lisääminen oikeutetuiksi. Myös nykyisin melkoinen osa indikaattorityöstä kytkeytyy kulttuuripolitiikan perusteluun ja olemassaolon oikeutukseen; nyt indikaattoreita käytetään kulttuuripolitiikan uudistamistyössä.

Normatiiviseen ja universalistiseen kulttuurikäsitykseen nojaava, tarjontapainotteinen demokratisoimisen tavoite ei enää puhuttele. Tämänkaltaisen ajattelutavan - jota Eleanora Belfiore (2004) kutsuu kulttuuriseksi auktoriteetiksi - uskottavuus mureni postmodernistisen teorian ja kulttuurintutkimuksen myötä. Kulttuurin arvo ei enää ole kiistämätön, vaan se on kyettävä osoittamaan.

Kansainvälisessä taideneuvostojen kattojärjestössä (IFACCA) analyytikkona toiminut Christopher Madden (2005, 217) kehottaa kääntämään evidenssivaatimuksen kulttuurin eduksi. IFACCAssa on kehitelty niin kulttuurihallinnon toiminnan sisäistä suunnittelua ja seurantaa kuin politiikkasektorin oikeutusta palvelevia indikaattoreita. Tavoitteena on tarjota argumentteja kulttuurin julkisen rahoituksen tueksi sekä sektorin näkyvyyden ja painoarvon lisäämiseksi, ja tavoite tuodaan avoimesti julki.

Alkuun Edellinen Seuraava


Päivitetty 7.6.2010